Kiinalainen romaani sudesta ja ihmisestä

Joku aika sitten luin loistavan ja vaikuttavan romaanin.

Jiang Rong on salanimi. Hän kiinalainen intellektuelli ja professori, joka kulttuurivallankumouksen aikana 1960- ja 1970-luvulla lähti maataloustöihin Kiinan mongolialaisten paimentolaisten joukkoon Sisä-Mongoliaan. Jiang Rong – siis kuka hän nyt onkaan – ilmoittaa lähteneensä vapaaehtoisesti. Hänestä tuli erinomainen hevosmies, karjapaimen ja metsästäjä, mutta ennen kaikkea hän ihastui susien maailmaan, niiden tapaan elää ja metsästää ja niiden kesyttämättömään luonteeseen.

Sisä-Mongoliassa ihmiset taistelivat susia vastaan, mutta vanha perinne opetti yhtä lailla, että susien avulla ihminen pystyi hallitsemaan ruohoaavikoiden ihmeellistä luonnon tasapainoa. Vanha perinne ja uusi maailma eli Kiinan nykyaikaistuminen tietenkin kohtasivat.

Siitä syntyi hieno kertomus. Kirja on yksityiskohtaisin kuvaus suden ja ihmisen suhteesta, minkä tiedän, ja kirja on ihmeellinen tarina luonnon ja ihmisen suhteesta. Jiang Rong on luonut tarinansa taiteilijan vapaudella, mutta siinä on toden maku. Hänen lähtökohtansa ymmärtää sutta oli huono. Hän on han-kiinalaisia, jotka vihasivat sutta mutta ovat Kiinan valtaväestöä. SIsä-Mongolian mongolialaiset ovat eri kansa. Heille susi on vastustaja, mutta he pitivät villiä eläintä arvossa ja kunnioittivat sitä jopa pyhänä eläimenä.

Ensin salassa

Kirja ”Wolf totem” (Toteemisusi) ilmestyi Kiinassa 2004, ja sitä myytiin heti ensimmäisenä vuonna yli miljoona kappaletta. Tietämäni mukaan kirjasta tuli kuitenkin ensin merirosvokopiot, joita levisi jo 1990-luvun puolivälin jälkeen ja mahdollisesti miljoonittain. Tätä tietoa en ole voinut varmistaa, mutta esimerkiksi kirjan kääntänyt Howard Goldblatt viittaa siihen esipuheessaan. Englanninnos ilmestyi 2008. Kirjaa ei ole suomennettu.

Lähteeni ovat kertoneet, että Penguin Books osti englanninnoksen oikeudet 100 000 Yhdysvaltain dollarilla.

Mainitse vielä tässä tyylistä, jotta tuonnempana minun ei tarvitsisi päättää mietelmiäni niin kuiviin ja vähäpätöisiin seikkoihin. Joiltakin osin Jiang Rongin teksti tuntuu hiukan opintokerhomaisen opettavaiselta, kun kirjailija lähtee viemään lukijaa aivan kädestä pitäen ja sormella osoittaen.

Englanninnoksen tyyli jäi niin ikään paikoin pyörimään mielessäni. Korostan, että en ole kykenevä sitä arvioimaan, mutta jotkut kohdat vaikuttivat siltä, että ilmaisun keinoja olisi kuljetettu Sisä-Mongolian ruohoaavikolta jonkinkin asteen verran lähemmäksi pohjoisamerikklaisen ja länsieurooppalaisen keskivertokaupunkilaisen mielikuvia. Nämä ovat vain vähäisiä seikkoja, ja josko lienen niissä oikeassakaan.

Tämä on toinen Kiinan nykyajasta kertova romaani, joka on sattunut käsiini viime aikoina. Edellinen, kiva sekin mutta ihan toista maata, oli Qiu Xiaolongin salapoliisiromaani ”Punaisen sankarittaren kuolema” (suom. 2005).

Salanimet kiellettiin

Jiang Rongin kirja on puhuttanut Kiinassa, eikä romaani ole miellyttänyt hallituspiirejä. Hallitus on sittemmin määrännyt, että vastedes kustantajien on ilmoitettava salanimellä kirjoja kirjoittavien henkilöiden oikea nimi hallitukselle. Kiinassa kiertää kirjoja ja käsikirjoituksia myös salassa – kuten Neuvostoliitossa aikoinaan ja kaiketi kohta taas Venäjällä – eikä kaikkien kirjoittajien oikeita nimiä tiedetä.

Ainakaan kirjan englanninnos ei silti ole raa’alla tavalla Kiinan vastainen. Itse asiassa se ei liene ollenkaan Kiinan vastainen, mutta sen rivien välistä syntyy kuva Kiinan politiikan pahoista ongelmista ja epäonnistumisista. Siten sen voi katsoa arvostelevan hallitusta ja sen politiikkaa. Nykyaikaisen länsimaisen ihmisen silmissä se ei ole erikoista. Mielenkiintoista on huomata, kuinka suuri paino romaanissa on luonnonarvoilla.

Susi on viisas, taistelija ja tappaja

Jiang Rongin kirja on kuitenkin sillä hyvässä ja pahassa nationalistinen eli kansallismielinen, että se voi hyvin miellyttää sekä sotilas- että hallituspiirejä. Susi on taistelija ja tappaja, ja se on hyvin älykäs, kärsivällinen, sitkeä ja peräänantamaton. Sen tapa metsästää – jota teoksessa kuvataan tarkasti – vaikutti kirjailijaan niin, että hän keksi historian suurten kiinalaisten ja mongolilaisten sotasankareiden oppineen sotataktiikkaakin susilta. Romaanin mukaan Tsingis Khan oli heidän joukossaan. Kertomus on vaikuttava ja yhtäläisyydet sattuvia, mutta en osaa sanoa, onko kertomus näiltä osin historiallisesti tosi. Joka tapauksessa nämä kohdat miellyttävät kiinalaista sotilasjohtoa.

Poliittiset ulottuvuudet syntyvät myös siitä, että Jiang Rong vertaa länsieurooppalaisia susiin – siis myönteisessä mielessä. Sudenluonteensa ansiosta Eurooppa on menestynyt. Kiinassa sen sijaan liian monet ovat aloite- ja toimintakyvyttömiä pelkureita ja lampaita, jotka alistuvat eivätkä taistelu. Hän kuvaa, kuinka lampaat käyttäytyvät, kun sudet hyökkäävät. Onko se allegoria? Kiina on pehmeä, ei suden sielun mukainen. Hän nimenomaan mainitsee näistä mielikuvista romaanihenkilönsä suulla.

Perin kiinalaista kirjassa on myös yhteistyön, vastuun ja kokonaisuuden puolustamisen arvot, jotka korostuvat romaanin kertomassa. Sekään tuskin on hallitusta harmittanut. Lisäksi kirjailija antaa suuren painon Sisä-Mongolian paimentolaiskansojen vanhojen perinteiden sisältämille viisauksille, joilla luonnon ja ihmisen mutta yhtälailla ihmisten keskinäisen elon tasapainoa on pidetty yllä. Tässä kirjassa vanhus on tietäjä, ja typerykset rikkovat luonnon ja harmonian lakeja. Tekstistä käy ilmi, keitä ja minkälaisia nämä typerykset ovat.

Tämä on varmasti harmittanut poliittista johtoa, muita vaikutusvaltaisia päättäjiä sekä korkeita hallintovirkamiehiä. Kertomuksen päähenkilö Chen Zhen rikkoo itsekin viisauden sääntöä ja käy yhdessä asiassa vanhaa ruohoaavikoiden mestaria vastaan. Hän ryhtyy kasvattamaan sudenpentua, vaikka vanhalle mongolialaiselle susi on pyhä eläin ja kuuluu Tenggerille. Tengger ei tässä tarkoita autiomaata, joka sellainenkin siellä päin on, vaan enemmän jumalaa tai taivaan paikkaa tai vuorta, jonne niin susien kuin oman väen sielut aikanansa menevät. Kaikkia ihmisiä Tengger ei ottanut. Mainittakoon, että Tengger-niminen mies on myös mongolialaistaustainen Kiinan SIsä-Mongoliasta tullut rock-laulaja.

Vapauden symboli

Pahimmat Kiinan hallitusta harmittavat kohdat kirjassa lienevät niitä, joissa vaivihkaa viitataan demokraattisten periaatteiden ja ehkäpä jopa monipuoluejärjestelmän etuihin. Kirjan vahvin allegoria nousee vapauden mielikuvista ja siitä epäsuorasta kysymyksestä, voiko yhden totuuden politiikka koskaan lopulta onnistua.

Sudesta tulee vapauden kaipuun ja itsenäisen, rohkean mielen symboli. Sutta ei voi kesyttää – tai jos kesytät sen, saat koiran. Voiko kansan kesyttää? Voiko villiä kahlita? Kun kahlitsee vapauden, kahlitsee suuren määrän luovuutta, rohkeutta ja voimaa, kertoo tämä allegoria. Susi on kirjassa jonkin sellaisen symboli, mikä on lampaiden yhteiskuntajärjestelmää mittaamattomasti arvokkaampi.

Se, että sudesta tulee villin ja vapauden kaipuun symboli, ei ole uutta länsimaisessakaan kirjallisuudessa tai mytologiassa. Jiang Rongin tarina on silti minun lukemistani erilainen, todempi, vahvenmpi ja varmasti kaikkein ihmeellisin. Jiang Rongin tarinassa susi ei ole villi, jonka kanssa pärjää metsänkulmalla, kunhan on vain tarpeeksi varovainen.

 

Tieteen tekijät proletarisoituvat

Yhdysvallat tuotti yli 100 000 tohtoria vuosina 2005-2009, eikä tahti ole hidastunut. Samaan aikaan syntyi 16 000 uutta professuuria. Sekin on aika suuri lisäys.

Mutta palkkojen suhteen on toisin. Tieteen tekijät proletarisoituvat samalla tavalla kuin osalle muutakin keskiluokkaa on käymässä ja jo käynytkin.

Valmistuneista maistereista, jotka jatkavat kohti tohtorintutkintoa, ja nuorista tohtoreista, jotka jatkavat tieteen poluilla, on tullut halpatyövoimaa, jonka turvin yliopistot toimivat ja jonka turvin ”professorit lihottavat julkaisuluetteloaan”. Niin kirjoitti The Economist (18.12.2010) artikkelissaan ”The Disposable Academic” eli kertakäyttötutkija.

Yhdysvalloissa ratkaisukin näyttää keksityn: yliopisto-opettajien ammattiliitot kasvavat ja radikalisoituvat. Ja niiden alkutaival on aivan samanlainen kuin työväenjärjestöilläkin oli, sillä monet yliopistot ovat kieltäytyneet neuvottelemasta alemman opettajakunnan järjestöjen kanssa.

Tästä syntyy vielä soppa, kun radikalisoituneet liittyvät muihin nykymaailman radikalisoituneisiin. Vallankumouksia sellainen on ennenkin tuonut.

Saattaapa olla, että Suomen seuraava hallitus muistaa äskeisten kunnallisvaalien tuloksen. Mitä ilmeisemmin vihreiden suuri ja vasemmistoliitonkin pikkuinen menestys osin syntyi koulutuksen alan leikkausten tuomasta ärtymyksestä. Joku voi tietysti sanoa, että kampanjat olivat farisealaisten populismia, koska arvostelijat olivat taannoin myös hallituksessa. Mutta politiikassa oppositiolla on etuoikeuksia.

Pitää huomata, että korkeasti koulutetut hallitsevat julkisuutta ja säätelevät julkisen keskustelun aiheita. Varmasti vaalituloksessa oli kyse myös ryhmittymisestä liberaalien arvojen ja monikulttuurisuuden taakse. Se on aina luonteva valinta tiedon ja opin ammattilaisille.

Tässä suhteessa seuraavan hallituksen pelisilmä tuli varmasti koulutetuksi. Rahaa tultaneen jakamaan jopa näytösluontoisesti, sillä tuskinpa muissa puolueissa halutaan ottaa riski, että tieteen ja kulttuurin väki tai etenkään kaikki naiset löytävät poliittisen kotipesänsä ihan muualta.