Kirjoittajan arkistot:Marko Nenonen

Mielestäni olet väärässä mutta tulen aina puolustamaan oikeuttasi sanoa mitä ajattelet

Vastaa

Loviisalaisen K-Supermarketin kauppias päätti kostaa Loviisan Sanomat -paikallislehdelle, missä oli kirjoitettu hänen kauppansa hinnoittelun epäselvyyksistä. Myös kauppias myönsi virheet – hyvin selityksin, tietenkin – mutta sanoi kiukustuneensa ja veti siksi ilmoituksensa pois lehdestä.

Sellaiseen kauppiaalla on tietenkin oikeus. Mutta tällaisen tien päässä päädymme venäläiseen järjestelmään. Venäjällä toimittajat, etenkin maakunnissa, joutuvat varomaan paikallisia satraappeja, kuten poliitikoita sekä liikemiehiä ja -naisia. Uhkailut, jopa mukiloinnit, ovat yleisiä. Venäjällä toimittajia myös murhataan sopimattomien kirjoitusten vuoksi.

Myös Yleisradiolle annettiin uudessa laissa ohjeet siitä, miten sen pitää uutisiaan esittää. (YLEn uutinen asiasta on tässä.) Nämä ohjeet tulivat korkeimmilta tahoilta Euroopan unionista. Ajatus on se, että koska Yleisradio saa valtion rahoitusta, se ei saa tehdä uutisia samalla tavalla yhtä vapaasti kuin muut mediatalot. Uutiseen on liitettävä kuvaa ja ääntä, jotta se ei kilpailisi pelkän lehtitekstin kanssa.

Yleisradion vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen kommentoi asiaa Ylen sivuilla 31.7.2022 kirjoituksessaan, jossa hän totesi, että huomenna (1.8. alkaen) tämä kirjoitus rikkoo lakia. (Silloin uusi laki on voimassa.)

Tarvitaanko tällaisia sääntöjä? Joka tapauksessa esitystavat entisestään lähentyvät toisiaan teknologisen kehityksen vuoksi. Erikoisinta on, että Yleisradiota vastaan kanteli kaupallisen median Medialiitto ja Mediatalo Sanoma. Ne halusivat rajoittaa Yleisradion uutisten muotoa ja tyyliä.

Korostan, että myös kaupallisella medialla on aivan ratkaiseva myönteinen merkitys länsimaisessa tiedonvälityksessä. Olisin kuitenkin suosinut medioiden välillä toisenlaista kilpailua kuin tällaisten rajoitusten hakeminen.

Sananvapautta länsimaissakin rajoittavat monet seikat. Kuitenkin näissä asioissa pitäisi olla varsin ehdoton. Muutoin joudumme liukkaalle pinnalle, jossa aina keksimme perusteet sille, miksi tuo toinen ei saa sanoa, mitä haluaa.

Kaikille rajoituksille on, kumma kyllä, paljon tukea. Osa ihmisistä hurraa aina, kun jonkun suu suljetaan. Kaikenlaisesta oikeaoppisuudesta tulee argumentti sinänsä. Ihmiset pitävät siitä, että heidän omista mielipiteistään poikkeavia näkökohtia ei saa esittää.

Median itsensä ei pitäisi esiintyä mielipiteenvapauden rajoittajana.

Puolustammeko aidosti moniarvoisuutta vai puolustammeko sitä vain niiltä osin kuin se tukee omaa ajatteluamme ja toimintaamme eli joko taloudellisia tai poliittisia etuja?

Joskus oli tapana sanoa, että mielestäni olet väärässä, mutta tulen aina puolustamaan oikeuttasi sanoa, mitä ajattelet. Tämä muoti on korvautumassa toisenlaisella ihanteella: ”Olet väärässä, ja siksi et voi puhua täällä.”

Entäpä, jos loviisalainen K-kauppias olisi reagoinut aivan päinvastaisella tavalla? Miksi hän ei – siis päinvastoin! – lisännyt mainostustaan, kertonut korjaavansa ongelman ja hyvän tahdon eleenä laittanut vielä jonkun hauskan erikoistarjouksen?

Siitä olisi puhuttu aivan toiseen sävyyn. Se olisi myös vahvistanut länsimaista idealismia tekemällä ihanteista asteen verran todellisempia.

Tomaatteja Närpiöstä!

Vastaa

Tuntuu hullulta, että on maksanut suomalaisista tomaateista tarkoituksella enemmän kuin ulkomaalaisista – ja vain siksi, että on kuvitellut jotakin ylellisen idealistista suomalaisista työmarkkinoista.

Poliisi tutkii Närpiössä paljastunutta laajaa ulkomaalaisen työvoiman alistamista ja hyväksikäyttöä. Poliisin julkisuuteen antaman tiedon mukaan asianosaisia voi olla ”kolminumeroinen luku”.

Mikä ei kuulu joukkoon? (Kuva: Marko Nenonen.)

Vietnaminkielisiä enemmän kuin suomenkielisiä

Närpiön 9 500 asukkaasta 15 % on ulkomaalaisia. Heistä eniten on vietnamilaisia siirtotyöläisiä. Määrä on lisääntynyt muutamassa vuodessa paljon. Kaksikolmasosaa asukkaista on ruotsinkielisiä. Vietnaminkielisiä on enemmän kuin suomenkielisiä.

”Tilanne on hälyttävä!” ”Hyvä, että kupla puhkeaa!” Tällaisia lausuntoja kuultiin asiasta, josta juuri kukaan ei tuntunut kuulleensa mitään. Monet sanoivat, että on vaikeata kuvitella tällaista tapahtuneen meillä Suomessa, etenkään Närpiössä.

Ensikommentit olivat päivitteleviä. Niissä todettiin ikään kuin itsestään selvyytenä, että suomalaisia yrittäjiä ei onneksi ole ollut asiassa mukana. Kyse on vain vietnamilaisten keskinäisistä järjestelyistä ja töihin pääsyn kynnysmaksuista ulkomaalaisille välittäjille. Närpiössä asuvaa vietnamilaista yrittäjäpariskuntaa on kuultu myös epäiltyinä.

Keskeinen seikka on ollut, että päästäkseen töihin Närpiöön vietnamilaisten on pitänyt maksaa välittäjilleen jopa 10 000–20 000 euroa. Kun he ovat saapuneet, he ovat joutuneet välittäjiensä armoille.

Ja tietenkin sitten ennen pitkää joku suomalainenkin joutui kuultavaksi mutta vain erinäisten laiminlyöntien vuoksi, ei kynnysmaksuista tai ihmiskaupasta.

Malmö, Tukholma ja – Närpiö?!

Kuinka uskottavaa on, että pienellä paikkakunnalla, jossa pääosa kasvihuoneviljelmien työntekijöistä on ulkomaalaisia, kukaan suomalaisista ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään? Laittomuudet, joita poliisi epäilee tapahtuneen, ovat alkaneet vuosia sitten.

Siirtotyöväki työskentelee kasvihuoneissa pitkiä päiviä. Kukaan ei tunnu tietävän, missä he asuvat ja missä ja minkälaisessa hoidossa heidän lapsensa ovat. Todellakin, osa on tullut lastensa kanssa aloittamaan uutta elämää.

Pieneen maalaiskaupunkiin on syntynyt täysin suljettu toinen yhteiskunta.

Se on pakko jo uskoa Ruotsin Malmösta tai Tukholmasta mutta että Närpiöstä…

Kyse ei ole paljon puhutusta monikulttuurisesta yhteiskunnasta vaan ikään kuin paralleeliyhteiskunnasta. Sellaisessa on suljettuja alueita, joissa erilaiset kulttuurit, arvot ja tavat eivät kohtaa, vaan elävät rinnakkain toisiltaan suljettuna. Paralleeliyhteiskunnassa vierauden kohtaaminen johtaa aina ongelmiin.

Sopeuttajat hävisivät pelin

Kaupungin edustajien mukaan kaupunki on toiminut pitkään edistääkseen ja tukeakseen siirtotyöläisten sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Vietnamilaisia on jopa palkattu mukaan tähän toimintaan.

Joskus Närpiötä onkin esitelty mallikkaana paikkana, jossa toimitaan oikein ja jossa on hyvä olla.

Ensimmäiset kiintiöpakolaiset Närpiö otti vastaan lehtitietojen mukaan vuonna 1988. Sopeuttamista on siis tehty yli 30 vuotta, mutta sopeuttajat hävisivät pelin. Kuinka paljon siihen vaikutti täydellinen sinisilmäisyys tai myös oma etu, on avoin kysymys.

Jotakin asiasta on kuitenkin ollut aikaisemminkin esillä. Vuosikymmen sitten yksi ihmiskauppaa koskeva rikosjuttu meni hovioikeuteen saakka, mutta langettava tuomio tuli muista rikoksista. Ihmiskauppaa ei voitu näyttää toteen.

Niin ikään hovioikeudessa on keskeneräisenä toinenkin vastaavan kaltainen asia. Sen päätöstä ei tietojeni mukaan ole tullut.

Se lintukoto…

Närpiön piti olla suomenruotsalainen lintukoto, jossa ulkomaalaisen siirtotyöväen ongelmat osattiin ratkaista ja jonne yritteliäästi haettiin työvoimaa ulkomailta.

Kaupungin edustaja varoitti epäilyjen tuomasta mainehaitasta ja siitä, että populistiset suunnat voivat käyttää tällaisia asioita hyväkseen. Niin voivat, valitettavasti. Mutta demokratiaan kuuluu se, että kysellään, miten asioita on hoidettu. Sillä tavalla varjellaan oikeudenmukaisuutta.

Olisi tietysti parempi, jos kyselyjen peräämiseen ei tarvittaisi poliisia.

Nepalilaiset ravintolat, thaimaalaiset marjanpoimijat…

Ei tämä silti ole millään tavalla vain suomenruotsalaisten asia. Vuosikausia ennen kuin useimmat suomalaiset tiesivät mitään Ukrainasta, sieltä tuli joka vuosi tuhansia ihmisiä auttamaan maamme viljelijöitä. Heitä on tänäkin kesänä, joskaan nyt en tiedä, onko määrä yli 10 000, kuten useina vuosina aikaisemmin. Näilläkään siirtotyöläisillä ei kaikki aina ole ollut hyvin.

Ja kohut thaimaalaisten marjanpoimijoiden oloista olivat paljon esillä. Thaimaalaiset tulevat yhä töihin Suomeen, ja kaiketi ainakin paikoin jo parempiin olosuhteisiin. Työntekijöitään arvostaen jotkut yrittäjät ovat näyttävästi parantaneet heidän olojaan.

Ja uutiset Suomen kahvilalaisketjuista, joissa työolot ovat kuin alikehittyneiden maiden tehtaista, eivät ole olleet maireita. Ja kuinka niitä ketjuja suositaan monen pienen mutta työoloista ja sosiaalimaksuista huolehtivan kahvilayrittäjän kustannuksella!

Aikanaan haastattelin yhtä työtäni varten muuatta vasemmistoliiton edustajaa. Ehdotin tapaamista eräässä yrittäjäperheen omistamassa yksityisessä kahvilassa, mutta hän halusi mennä muodikkaaseen ketjukahvilaan. Satuin tietämään, että osa sen ketjukahvilan tuotteista tulee kuorma-autoyhdistelmillä Saksasta ja Alankomaista.

Pakkohan se oli kertoa, mutta se jäykistä keskusteluamme melko lailla.

Julkisuuteen tulivat myös joidenkin nepalilaisravintoloiden toimintaan liittyvät ihmiskauppaepäilyt. Helsingin Sanomat julkaisi asiasta Paavo Teittisen hienon, tutkivasta journalismista syntyneen artikkelin (mm. HS 8.3.2020).

Poliisi selvittää tätäkin asiaa, mutta asian uusista vaiheista en tiedä. Ihmiskaupan uhrit työskentelevätkin usein ravintola-alalla mutta paljon myös prostituutiossa.

En osta tomaatteja Närpiöstä!

Kun syömme tomaatteja, mansikoita ja metsämarjoja, ehkä useimmiten syömme siirtotyöväen työn tuloksia.

En näe siinä mitään vaaraa enkä ongelmaa, jos käytännöt ovat länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan ihanteiden mukaisia.

Tomaatit ovat tärkeitä Närpiölle ja muillekin Pohjanlahden rannikon viljelijöille. Muuan viljelijä, jota ei tietämäni mukaan ole yhdistetty näihin rikosepäilyihin, tuottaa joka viidennen Suomessa myydyn tomaatin.

2000-luvun alussa Suomessa oli melkein 3 000 kasvihuoneviljelijää. Nyt heitä on alle 1 000, eniten Pohjanmaalla. Pienet katoavat. Pohjanmaalla tuotetaan kaikista tomaateista ja kurkuista enemmän kuin neljä viidestä.

En enää osta tomaatteja Närpiöstä. En osta niitä muualtakaan Suomesta ennen kuin katson, miten niitä tuotetaan ja missä oloissa kasvattajat elävät.

Ja käyn Suomessa vain yhdessä nepalilaisessa ravintolassa. Siihen on syynsä.

Suosi kotimaista

Ne, jotka puhuvat kotimaisen tuotannon suosimisesta, ovat kovan paikan edessä. Miten tuotetaan kotimaisia tomaatteja, mansikoita ja marjoja? Entä missä ravintoloissa käyt?

Onko niin, että haukumme suuria imperialisteja ja rosvoparoneja vain siksi, että itse olemme liian pieniä?

Hauskaa kesälukemista: kuinka johtamista ja hallintoa kehitetään

Vastaa

Kesä kuin kesä, tämä juttu ei vanhene: Kaikki uudistukset alkavat samalla tavalla – jos ei pidä varaansa. Johtajat pyytävät selvityksiä alaisiltaan, jotka pyytävät selvityksiä alaisiltaan, jotka pyytävät selvityksiä alaisiltaan ja niin edelleen, kunnes ollaan tehtaan tai konttorin lattiatasolla niiden keskuudessa, jotka muutoinkin kaikki käytännön työt tekevät ja joiden työllä yhtiö/virasto/laitos elää.

Selvitysten muotoseikoista, sisällöstä ja tekemisestä pidetään tusinoittain kokouksia joka tasolla. Sitten laitetaan selvitys ylöspäin sille, joka oli sen pyytänyt, joka laittaa sen edelleen ylöspäin sille, joka oli sitä pyytänyt ja niin edelleen. Jälleen joka tasolla pidetään tavaton määrä kokouksia.

Tässä vaiheessa on aina myös kehitetty lukemattomia kaavakkeita ja seurantapapereita, jotka myös pitää täyttää ja jotka täyttävät juuri ne henkilöt, joiden pitäisi tehdä nekin työt, minkä vuoksi yhtiö/virasto/laitos on olemassa.

Niinpä käy niin, että yhdellä varomattomalla päätöksellä työllistetään koko väki kuukausiksi ihan muussa kuin pitäisi. Voimme olla tosi ahkeria ja tunnollisia, mutta teemmekö juuri sitä tärkeintä työtä, mitä pitäisi?

Yksilön luovan vapauden ja päätösvallan lisäämisen sijasta monoliittisyys kasvaa ja poikkeamat nähdään haitallisiksi. Poikkeamat ja erilaisuus ovat jotakin sellaista, mikä pitää poistaa tai, jos se ei onnistu, ainakin valvoa ja hallita. Erilaisuutta ei nähdä voimavaraksi eikä luovuuden lähteeksi.

Tällä tavalla alkavat melkein kaikki uudistukset, kenties lukuun ottamatta niitä, jotka nopeasti onnistuvat ja tuovat lisää tilaa oikealle työlle ja siis säästävät kustannuksia.

Kaiken tekemisen malliksi on tullut ankara muoto- ja sääntöpohjaisuus. Luovuuden tila kaventuu ja vallitsevan mallin polkuriippuvuudet vahvistuvat. Todelliset liberaalit, monimuotoisuuden ja erilaisuuden ymmärtäjät ja yksilön vapauden puolustajat, ovat saaneet kummallisen vähän sijaan yhteiskuntamme uudistamisessa kaikissa maissa.

Olen ajatellut, että anarkistisempi menetelmä olisi usein parempi. Emme tarvitse organisointia vaan disorganisointia, kuten muuan Tom Peters joskus totesi: it’s not organizing the things but “disorganizing to unleash the imagination”. (T. Peters, “The Tom Peters Seminar. Crazy Times Call for Crazy Organizations.” 1994.)

Tämän kesän olen tiiviisti kirjoitustyön parissa, toki höystettynä hyvillä, rennoilla vapailla. Jälleen sitten toinen lomani on lähempänä syksyä tai syksylläkin.

Toivotan mitä rattoisinta kesää!

Kaksi teosta: kirja katastrofeista ja kirja liikenteen muutoksesta

Vastaa

Muistan todenneeni lähipiirilleni aikaisemminkin, että en ”enää koskaan” kirjoita kahta teosta yhtä aikaa. Opetustyö vie kuitenkin hyvin suuren osan ajasta, ja vaikka kirjoittaminen etenee sujuvasti sen jälkeen, kun asian on selvittänyt, ei se koskaan käy itsestään – eikä varsinkaan, jos työpöydällä on kaksi teosta kesken.

Viime vuoden lopulla ilmestyi yhdessä Henri Wikin kanssa toimittamani teos Liikenne – talous – ihminen. Liikenne luovan talouden Suomessa 1945-2030. Teos ottaa rajusti mutta asiallisesti kantaa liikenteen muutokseen ja sen syihin. Ilmastonmuutos on vain yksi tekijä; pelkästään sähköautoilla ei ilmastonmuutosta torjuta. Teoksessa luodaan katsaus myös tulevaisuuden liikenteeseen. Teoksen voi tilata kirjakaupoista tai Nevelyn Media Oy:n nettikirjakaupasta.

Tammikuussa tämän vuoden puolella Atena julkaisi teoksen K niin kuin katastrofi. Länsimaiden seitsemän tulevaisuutta. Sillä on soiva kotisivu. Kirjoitin teoksen yhdessä Rami Kankaan ja Mari Välimäen kanssa. Teos on kirjakaupoissa. Koronakriisin innoittamina katsomme, mitä kriisit paljastavat länsimaiden tulevaisuudesta. Meillä on seitsemän vahvaa, perusteltua ja lukuisten tutkimusten tukemaa ennustusta, joista kaiketi yhtäkään ei juuri käsitellä julkisuudessa.

Nyt minulla on tekeillä vain yksi kirja, eikä silläkään ole vielä deadlinea. Tuntuu ihmeelliseltä! Tässä vietän nyt sitten melko rauhallisen tuntuisia mukavia luovia hetkiä – tietenkin vain siihen saakka, kunnes deadline alkaa häämöttää joku päivä. Pidän oikein mukavan vapputauon, sitten vietän juhannusta (jota tosin aina vietän), sitten lomailen hieman enemmänkin ja keksin läheisteni kanssa kaikkea mielikuvituksellista viihdettä ihan vain huvikseni.

Seuraava kirja on 16. monografiani eli itsenäinen laaja tai laajahko teos. (Julkaisuluetteloni löytyy akateemiselta kotisivultani tai yllä olevista linkeistä.) En kuitenkaan enää kehtaa mainita tekeillä olevan teokseni aihetta ääneen. Jospa taaskin käy niin, että aloitan jonkun toisenkin teoksen kirjoittamisen ja jos se vaikkapa sitten ilmestyykin ensin. Sen, mikä nyt on kovin keskeneräisenä pöydälläni tai oikeammin jossakin bitteinä, piti kuitenkin jo ilmestyä ennen noita kahta!

En tokikaan ole hylännyt vanhojakaan aiheitani. Matkasta Etelä-Siperian shamaanien luo kirjoitin lyhyesti työssä auttaneen, matkaa järjestäneen ja myös shamaaneja tutkivan Daria Kuznetsovan kanssa yleistajuisen artikkelin Uushamanismi Venäjällä – uskontoa, magiaa vai kansallisuuspolitiikkaa. Se on Kirjallisuus- ja kulttuurilehdessä Särö (no. 38-39, 2019).

Venäjän yleisvaltakunnalliset shamaanimessut pidettiin Angarskissa Etelä-Siperiassa kesäkuun lopulla 2019. Matkasin tuona kesänä kuukauden shamaaneja tutkimassa. Kuva: Aleksandr Vavilov.

Ja noidistakin kirjoitin, olihan juuri pääsiäinen (2.4.2021). Näkökulma oli silti vähän erilainen, sillä kirjoitus koski salaliittoteorioiden ja noitavainojen yhteyksiä. Tämä kirjoitus on lyhyt kolumni Helsingin Sanomien Vieraskynässä.

Noituuteen ja magiaan toki palaan muutoinkin. En silti jätä liikenteen tutkimusta enkä ns. Big History -teemaa tai tulevaisuuden tutkimuksen harrastustani, josta kaavailen kyllä myös tieteellistä artikkelia. Koetan kuitenkin vaihteeksi tehdä kirjan kerrallaan.

Kansankodin leskeneläke rakastajattarelle

Vastaa

Maailma on ihmeellinen ja aikalailla toinen kuin miltä se näyttää. Tämän tarinan löysin Niklas Ekdalin osuudesta kuivakkaalta tuntuvaan teokseen Ruotsin pääministereistä, ”Sveriges statsministrar under 100 år” (2010). Hiukan jouduin yhdistelemään lankoja toisaaltakin, jotta tarinan loppu aukeaisi.

Per Albin Hansson, kuuluisa ja kenties suosituin ja menestynein Ruotsin sosialidemokraattinen pääministeri, jota pidetään kansankodin luojana ja joka johti hallitusta kolmen kuukauden katkosta lukuun ottamatta yhtäjaksoisesti 1932–1946, elikin hiukan toisin kuin esikuvalliselta poliitikolta ja maan isältä, landsfaderilta, voisi odottaa.

Per Albin eli ensimmäisen puolisonsa Sigrid Vestdahlin kanssa avoliitossa (1906–1918). Tuona aikana avoliitto oli aivan sopimaton, mutta nuorena radikaalina Per Albin halusi hylätä viralliset ja kaiketi eritoten kirkolliset muodot. “Meidän pitää uhmata maailman ennakkoluuloja”, hän kirjoitti Sigridille heidän suhteensa alkuaikoina ja jatkoi: ”Tiedän, että tulet taistelemaan kanssani oikeudestamme rakastaa puhtaasti ja aidosti. Meidän pyhättöämme kukaan musta papinsaatana ei käy häpäisemään.”

Sittemmin avioliitto ei tuntunut niin vastustettavalta, ja Per Albin avioitui toisen naisen, Elisabeth Fryckbergin (Norlén), kanssa (1918). Tarina alkaa syntyä siitä, että suhde Sigridiin jatkui edelleen. Molempien kanssa Per Albinilla oli kaksi lasta. Lisan kanssa hän asui Tukholmassa mutta piti tiiviisti yhteyttä Sigridiin ja toiseen perheeseensä Skånessa. Monissa virallisissa yhteyksissä kerrotaan vain, että ensin Per Albinilla oli suhde Sigridin kanssa, sitten hän avioitui Lisan kanssa ja lopulta meni uudelleen yhteen Sigridin kanssa.

Asia ei siis mennyt aivan näin, eivätkä tuona aikana tiedotusvälineetkään mässäilleet seksillä tai salaisilla suhteilla. Jopa pääministeri sai elää elämäänsä. Joku vierestä seurannut syytti kuitenkin mormoniksi, jopa kaksinnaijaksi, ja toki muitakin paheksujia oli niiden joukossa, jotka asiasta tiesivät.

Avioliitto Lisan kanssa päättyi (1926). Sigrid säilyi rakastajattarena ja uskottuna, ja oikeastaan hän oli sitä koko Per Albinin aikuiselämän.

Kun pääministeri kuoli äkillisesti sairaskohtaukseen (6.10.1946), Ruotsin hallitus joutui sen seikan eteen, että Sigrid ja Per Albin eivät olleet edelleenkään naimisissa. Se oli muodollinen este leskeneläkkeelle. Mutta tarina ei olisikaan ruotsalaisesta kansankodista ilman oikeaa loppua: hallitus myönsi Sigridille leskeneläkkeen mukaisen korvauksen muodollisen aviositeen puuttumisesta huolimatta – niin kuin aivan oikein oli.

Kun tähtitaivas katoaa

Vastaa

Ihminen muuttaa ympäristöään, mutta kenties näyttävin muutos uhkaa syntyä taivaalla kiertävien satelliittien valosta. Valo tulee tietenkin siitä, että auringon valo heijastuu satelliittien kirkkaisiin osiin ja ne näkyvät maahan.

Taivaalla kiertää tällä hetkellä yli 2 200 toimivaa satelliittia. Lisäksi maata kiertää toinen mokoma romuksi muuttuneita satelliitteja. Määrä on kasvamassa kymmenillä tuhansilla, sillä esimerkiksi SpaceX suunnittelee ennen pitkää lähettävänsä 42 000 satelliittia.

Aikaisemmin satelliitit kuuluivat hallituksille, avaruusjärjestöille ja sotavoimille. Nyt mukaan ovat tulleet kymmenet yksityiset avaruusyhtiöt, tunnetuimpana siis SpaceX.

Oli aivan eri asia seurata lokakuun 4. päivänä vuonna 1957 taivaalle lähtenyttä ensimmäistä Sputnik-satelliittia, eivätkä nykyisin helposti yötaivalla näkyvät noin satakaan satelliittia vielä tunnu häiritsevän. Syynä on tietysti sekin, että useimmat meistä nukkuvat noihin aikoihin ja useimmat meistä asuvat valoisissa taajamissa, missä tähtitaivaasta näkyvät kuu, aivan kirkkaimmat tähdet ja silloin tällöin jotkut kiertotähdet eli planeetat.

Mutta tilanne muuttuu. Uusimmat satelliitit näkyvät kirkkaammin, kiertävät perin matalallakin ja, todellakin, niitä on tulossa kymmeniä tuhansia. Yötaivaamme tulee olemaan kuin lentokoneesta katsottu vilkas kaupunki-ilta.

Tähtitieteilijä Ronald Drimmel kirjoitti tästä asiasta Scientific American -lehteen (May 2020). Hän kertoo yli 1 800 tähtitieteilijän adressista, jossa vedotaan hallituksiin ikiaikaisen näkymän suojelemiseksi. Tähtitaivas on yhdistänyt ihmiskunnan kulttuureja lähtemättömällä tavalla. Tähtitaivas on yhteinen, ja se on ilman kansallisia, poliittisia, uskonnollisia tai etnisiä rajoja. Se on tavaton tieteen, taiteen ja henkisen kehityksen lähde kulttuurien historiassa.

Tähtitaivaan kuvaamaton kauneus muistuttaa meitä siitä, että maailmamme ja ongelmamme ovat pieniä ja että kyky kokea maailmankaikkeuden ihme ja kauneus voi olla yksi niistä piirteistä, jotka tekivät meistä ihmisiä. Näin kirjoittaa Ronald Drimmel. Tämän artikkelin ajatuksesta ja tiedoista satelliittien määrästä olen velkaa Ronald Drimmelille ja Scientific American -lehdelle.

Koskaan aikaisemmin tähtitaivasta ei tarvinnut suojella. Nyt tarvitaan maailmanlaajuisia – tai kenties jopa galaksimme eli linnunratamme laajuisia – pelisääntöjä siitä, miten kohtelemme ei vain oman maailmamme perintöä vaan maailmankaikkeuden ihmeellistä perintöä. SpaceX, kuten muutkin, on toki luvannut puuttua heijastuksen ongelmiin, mutta miten se tehdään, on toistaiseksi tietämätöntä. Voi vaatia pientä kekseliäisyyttä tehdä aurinkopaneeleista heijastamattomia…

Muistettakoon sekin, että osa siitä valosta, mikä taivaalla on, on peräisin meidän universiumimme alkuajoista saakka. Näemme kirjaimellisesti taaksepäin, kun näemme taivaan valoa. Miten yksinkertaista historian näkeminen on, jos vain ymmärrämme, mistä on kysymys!

Venäjä – kerran Hawaijilla, Alaskassa ja melkein San Franciscossa

Vastaa

1800-luvun alussa venäläisillä oli siirtokuntansa tunnin ajomatkan päässä nykyisen USA:n San Franciscosta. Venäjästä tuli pohjoisen Tyynen valtameren suurvalta, kun se 1500- ja 1600-luvulla valloitti ensin Uralin alueet ja sitten Siperian. 1700-luvulla Venäjä perusti siirtokuntia meren taakse Pohjois-Amerikkaan ja hallitsi hetken myös Havaijia.

Loistokas epäonnistuminen

Venäjä möi Pohjois-Amerikan alueensa Yhdysvalloille vuonna 1867. Se oli kuitenkin vain sattuman käännös tapahtumasarjassa, jonka tuloksena suuri osa Pohjois-Amerikkaa voisi kuulua Venäjälle tänäkin päivänä.

Onnistuminen oli lähellä, selviää Owen Matthewsin kirjasta “Glorious Misadventures. Nikolai Rezanov and the Dream of Russian America.” (2013). Kirjan nimen voisi kääntää ”Loistokas epäonnistuminen”, mutta kirjaa ei ole suomeksi.

Ongelmat, jotka raunioittivat Venäjän Amerikan valloituksen, ovat hämmentävästi samankaltaiset kuin ne, joita pidetään Venäjän kehityksen esteenä nykyaikana.

Suurin takaisku tuli, kun siirtokuntia hallinnut Venäjän Amerikan kauppakomppania joutui tsaari Nikolai I:n epäsuosioon. Kauppakomppaniassa oli monia liberaaleja ja kapinallisia nuoria aatelismiehiä, jotka halusivat uudistaa Venäjän. Tsaari piti heitä syyllisinä häntä vastaan suunnattuun kapinaan vuonna 1825.

Matthews kertoo maailmanvalloittajan ja visionäärin, venäläisen aatelismiehen Nikolai Petrovitš Rezanovin traagisen tarinan. Rezanov, juuriltaan tataareja, oli kolmen tsaarin luottomies. Tiedetään, että myös suomalaisia oli mukana kauppakomppaniassa ja Alaskassa.

Siperian ja pohjoisen Tyynen valtameren valloitus perustui maailmanlaajuisen turkiskaupan houkutuksille. Kiinan Kantonissa arvokkaimmista turkisnahoista maksettiin enemmän kuin merimiehen vuosipalkka. Hyvä kilohinta saatiin myös joidenkin eläinten peniksistä. Niitä käytettiin seksuaalisen voiman ihmelääkkeenä.

Valtio organisoi kauppaa huonosti tai suorastaan vahingollisesti. Aatelismiehiltä kauppa oli kielletty. Uralin, Siperian ja Alaskan valloittajat olivat omaa onneaan rakentaneita seikkailijoita. He olivat aikansa oligarkkeja, joiden joukossa oli suuri määrä roistoja ja rikollisia. Laki ei suojellut paikallista väestöä.

Siperian kuningas

Mahtavin mies idän suunnalla oli “Siperian kuningas” Grigori Ivanovitš Šelihov. Hän loi Venäjän Amerikan kauppakomppanialle perustan. Hänen puolisonsa ja sittemmin Natalia oli yhtä tarmokas ja johti monia asioita omin päin.

Nikolai Petrovitš ryhtyi Šelihovin kumppaniksi. Myöhemmin hän avioitui Šelihovin tyttären kanssa. Rezanov oli se, joka suhteillaan järjesti tarvittavat avut tsaarin hovista Pietarista.

Vaikka venäläiset olivat muiden lailla hyödyntämässä Pohjois-Amerikan ja Aasian kaukokauppaa, he epäonnistuivat. Venäjältä puuttui finanssijärjestelmä, joka olisi tukenut suurimittaista, pitkän tähtäimen työtä. Kauppiaat eivät voineet koota riittävän suuria laivastoja eivätkä pystyneet vuosikausien mittaviin operaatioihin.

Edes huoltokuljetuksia ei kyetty järjestämään. Rezanov voihki, että siirtokunnat olivat vieraiden valtojen toimitusten varassa. Omia laivoja oli vähän, ne olivat huonoja ja perin usein juopon miehistön hallussa.

Kolmas ongelma oli poliittinen mielivalta. Toisin kuin Britanniassa, Venäjällä suurrikkaat ja aateliset olivat riippuvaisia vallanpitäjän suosiosta. Vallanpitäjän vaihtuessa suosio ja etuoikeudet oli ostettava uudelleen. Kenelläkään ei ollut lain tuomaa pysyvää suojaa asemalleen eikä omaisuudelleen.

Hopealautasilta ja kultaisista kannuista

Venäjän Amerikan taru päättyi nolosti. Kun Venäjän lippua laskettiin juhlallisin seremonioin Uudessa Arkangelissa eli nykyisen Alaskan Sitkassa, lippu takertui tankoon eikä sitä saatu alas. Vasta kolmas tankoon kiivennyt mies sai kiskottua lipun alas, kertoi seremoniaa seurannut suomalainen seppä Toomas Ahllund.

Tämä yksityiskohta saa oman symbolisen merkityksensä Venäjän historiassa. Muita lipunlaskuja ei tultane näkemään. Riita Kuriilien saarista Japanin kanssa jatkuu yhä. Kiista Sahalininkin saaresta alkoi kauppakomppanian aikana. Rezanov kävi seudulla omaa sotaansa.

Owen Matthews on kirjoittanut upean tarinan miehen elämää suuremmista unelmista. Nikolai Rezanov eli Pietarin hovin loistossa, Siperian villissä maailmassa ja maailman merillä. Hän söi hopealautasilta ja kultaisista kannuista, ja hän näki nälkää ja paleli. Kaikki hänen unelmansa romahtivat.

Venäjällä yksilön suuruus näkyy kohtalon – tai järjestelmän – kanssa käydyssä painissa. Erikoista on, että jo Neuvostoliiton aikana tästä tsaarin kamariherrasta tehtiin rock-ooppera. Tekstin loi runoilija Andrei Voznesenski, Boris Pasternakin oppilas. Sävellys on Aleksei Rybnikovin. Esityksen tuotti ja ohjasi Mark Zaharov. Hän sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Pisimpään maailmassa esitetty musikaali?

Rock-ooppera “Junona ja Avos” (Юнона и Авось) on yksi osoitus Venäjän kulttuurin ja politiikan ristiriitaisuuksista – hyvässä ja pahassa. Ooppera syntyi vuonna 1981 eli ennen Mihail Gorbatšovin vapaamielistä politiikkaa, perestroikkaa ja glasnostia.

Oopperaa esitetään yhä täysille katsomoille Moskovassa. Se näytettiin televisiossa vuonna 1983, ja on kiertänyt monissa maissa. Se esitettiin myös riisuttuna versiona Helsingissä huhtikuussa 2014. (Kyllä, olin sielläkin, vaikka olin nähnyt esityksen jo jonkun kerran Moskovassa kahdessa paikassa, Lenkomissa ja Teatteri Estradissa.)

Ensimmäisestä neuvostoliittolaisesta rock-oopperasta tuli maan uudistuspolitiikan kulttuurinen symboli. Se on varmasti yksi pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty näytelmä tai musikaali, mutta se voi jo olla kaikkein kauemmin yhtäjaksoisesti ohjelmassa ollut esitys teatterissa.

Kenties suurin rakkaustarina

“Junona ja Avos” sopi aikaan, jolloin kylmä sota hellitti ja ydinsodan uhka väheni. Silloin saattoi kertoa venäläisen aatelismiehen ja tsaarien suosikin, Nikolai Petrovitš Rezanovin, rakkaudesta San Franciscon espanjalaislinnoituksen päällikön tyttäreen, Conchita Arguelloon. Rezanov tapasi Conchitan hoitaessaan Venäjän asioita Venäjän alueella lähellä nykyistä San Franciscoa. Myös espanjalaiset olivat yltäneet samoille seuduille. Nikolai Petrovitšin ja Conchitan rakkaus ylitti kansallisuudet, uskonnot ja politiikan. Rezanov ei ollut lähelläkään sosialistisen työn sankarimallia. Koska Espanja oli katolinen, Rezanovin piti lähteä maailman toiselle puolelle hakemaan tsaarilta lupaa avioitua vääräuskoisen kanssa.

Ennen Rezanovin lähtöä rakastavaiset tapasivat toisensa kahden kesken kaiketi vain kerran – ja mitä luultavammin vain kovin ujosti ja häveliäästi. Rakkaus ja kaipuu jäivät molempien loppuelämäksi.

Ooperan juoni on pääpiirteissään tosi. Nimensä ooppera sai kahdesta laivasta. Sanaa ”авось” käytetään myös viittaamaan toiveiden ja kohtalon leikkiin. Siinä leikissä elämän arpa ei suosinut Nikolai Petrovitšia eikä Conchitaa.

Miksi sensuuri hyväksyi?

Jostakin syystä sensuuri salli tällaisen esityksen. Sitä tekijätkin ihmettelivät, sillä säveltäjä Aleksei Rybnikovin yksitoista muuta rock-oopperaa oli kielletty alkuunsa.

Yksi Venäjän rikkaus on tyylien mielikuvituksellinen yhdisteleminen. Niin tässäkin. Tsaarien ajan symbolit ja rock-oopperan keinot sekoittuvat uskonnollisiin ja poliittisiin mielikuviin sekä tietenkin rakkauden veisuuseen.

Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, missä ovat vakavan ja parodisen esityksen rajat. Ultramoderni kulkee limittäin muhkean paatoksen ja pilan päiten leikittelyn kanssa. Symboliikka on venäläisen sielun ja kulttuurin pitkän juuren mukaista. Oopperassa lauletaan hallelujaa myös rakkaudelle.

Rezanovin otteesta rakkauskin lipesi. Hänen kovasti rakastamansa puoliso Anna Grigorijevna oli kuollut seitsemän vuoden avioliiton jälkeen lapsivuoteeseen. Toinen rakkaus jäi maapallon toiselle puolen. Rezanov kuoli väsyneenä ja onnettomana paluumatkallaan San Franciscosta Pietariin vuonna 1807 Krasnojarskissa Siperiassa.

Hänen ei tarvinnut nähdä elämäntyönsä ja kunniansa tuhoutumista, vaikka hän jo kulki tuhonsa tietä.

Krasnojarskissa on Rezanovin patsas. Olen käynyt sitä katsomassa. Mies ei ole esikuvani. Hän oli väärällä tavalla turhamainenkin. Mutta kunnioitan sitä politiikan, sielun ja rakkauden leikkiä, mitä kohtalo hänen elämällään pelasi. Tässä en voi kertoa siitä tarkemmin; se on kerrottu Owen Matthewsin hienossa teoksessa.

En unohda sinua koskaan – en näe sinua enää koskaan

Conchita sai tiedon sulhasensa kuolemasta seuraavana vuonna, kun erään laivan mukana tullut kulkija kertoi asiasta. Ajatella – silloinkin tieto toisesta kulki maapallon toiselle puolelle! Conchita ei koskaan avioitunut vaan halusi pysyä uskollisena Nikolai Petrovitšin muistolle. Myöhemmällä iällään Conchita sulkeutui luostariin ja kertoi tarinansa uskonsiskolleen.

En unohda sinua koskaan – en näe sinua enää koskaan, lauletaan oopperan herkässä iskelmässä. Я тебя никогда не забуду / Я тебя никогда не увижу. Se on ollut suosittu Venäjällä, kuten se oli Neuvostoliitossakin.

Tämä ooppera ei kuitenkaan ole neuvostoliittonostalgiaa. Esitys on aidosti Venäjän nostalgiaa. Sellaisena se Neuvostoliitossakin jo aikanaan ymmärrettiin.

Miksi Suomen pitää liittyä Natoon?

Vastaa

Julkaistu aiemmin: Kanava 2/2004. Samasta myös: Helsingin Sanomat 28.11.2005 (Vieraskynä).

Saatteeksi

Tämä varmasti provokatorinen artikkelini julkaistiin ensimmäisen kerran Kanavassa no. 2/2004. Koko asia oli silloin jotakuinkin tabu. Lisäksi kirjoitin asiasta Helsingin Sanomissa 28.11.2005
(Vieraskynä). HS käsitteli tuolloin pääkirjoituksessaan Venäjän sisäistä tilannetta.

Katson nyt aiheelliseksi julkaista artikkelin tässä uudelleen. Se on varmasti outo kirjoitus pasifistilta, joka olen. Olen kuitenkin myös historioitsija, jolla on hiukan kyyninen geopoliittinen pinttymä. Tiedän kyllä, että akateemisen tutkimuksen muodeista geopolitiikka katosi identiteettipoliitikoiden ja muiden uusien korostusten tieltä.

En muuta kirjoituksesta mitään, vaan jätän sen sellaiseksi kuin se tuolloin ilmestyi Tarja Halosen ensimmäisellä presidenttikaudella. Kun kirjoitus ilmestyi, sain kohtuullisen määrän palautetta mutta liki pelkästään ilkeilyjä ja herjauksia. Jotkut ystäväni olivat hämmästyneitä ja pettyneitä. Pyydän silti huomaamaan, että yritän katsoa Suomen turvallisuuspolitiikan lähtökohtia aivan kiihkottomasti ja erityisesti ilman höyhensaarten utuja. En minäkään tästä pidä.

Toivon todella, että olen väärässä ja toivon myös, että voidaan löytää toimivia ja vahvoja mutta vähemmän karkeita turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Se, miksi siltä ei ole minusta näyttänyt, selviää tästä eli kirjoituksestani vuonna 2004 eli

Miksi Suomen pitää liittyä Natoon?

Suomen puolueettomuudella on lyhyt historia. Se on myös väärin ymmärretty historia. Ennen kuin puolueettomuudesta tuli myytinomainen kansallinen hyve, se oli reaalipolitiikkaa, jonka tarkoitus oli turvata ne valinnat, joita oli tehty ennen kuin puolueettomuuspolitiikka oli tarpeen.

Suomen poliittisia ja taloudellisia suhteita länsimaihin on usein vähätelty, mutta enimmäkseen vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suomalainen kulttuuri sai länsimaisen perustansa jo pronssiajalla eli viimeistään ajanlaskumme alun vaiheilla. Ulkomaankauppaa on enimmäkseen käyty etelään ja länteen iän kaiken.

Vain joinakin vuosikymmeninä 1800-luvun puolivälissä Venäjä kasvoi kaikkia muita kauppa-alueita suuremmaksi. Öljykriisin aikaan 1970-luvulla, kun öljyn hinta nousi viisinkertaiseksi, Neuvostoliiton osuus kaupasta oli enimmillään viidennes. Tärkeämpää on, että muiden maiden osuus oli neljä viidennestä.

Ennen pitkää toisen maailmansodan jälkeen Suomi liittyi tärkeimpiin länsieurooppalaisiin taloudellisiin yhteistyöjärjestöihin. Myös ulkomaankaupan vapauttaminen 1950-luvulta alkaen oli likimain samanaikainen prosessi monien länsimaiden kanssa.

Suomi ei ollut myöhässä yhdentymiskehityksestäkään. Vapaakauppasopimuksesta EEC:n eli Euroopan unionin edeltäjän kanssa neuvoteltiin samaan aikaan, kun Britannia, Tanska ja Irlanti neuvottelivat jäsenyydestään. Suomen sopimus tuli voimaan vuotta myö- hemmin, 1974.

Neuvostoliiton vaikutus ei estänyt markkinatalouden kehittämistä muiden länsimaiden lailla. Hävitty sota ja Neuvostoliiton mahdin kasvu johtivat kuitenkin kansalliseen itsetutkiskeluun, joka tuotti uudenlaisen kulttuurisen omankuvan. Sen aineksista varovainen poliittinen kielenkäyttö muovasi länsisuuntauksen ohjelman, jolla pyrittiin kehittämään suhteita länsimaiden kanssa Neuvostoliiton epäilyksiä herättämättä. Viitteet länsimielisyydestä hukutettiin Suomen ja Neuvostoliiton erityistä ystävyyttä ylistävän vakuutteluihin. Siten vaikka länsisuuntaus oli kaiketi useimmille vaikuttajille määrätietoinen lähtökohta, sen puolesta ei elämöity. Tämän vuoksi sitä on kutsuttu myös ”suomettumiseksi”.

”Suomettuminen” kuvaa kuitenkin huonosti sitä, että taloudessa länsisuuntaus oli johdonmukainen. Politiikassa suomettumisen ilmiöt saattoivat olla todellisempia. Tämä johtui osittain siitäkin, että monet pyrkivät antamaan Neuvostoliiton kanssa vaihdetuille julistuksille pakollisia muotoja todellisemman.

Tämä hämmensi länsimielisiä piirejä, mutta se ei ollut aina haitaksi ulkopolitiikalle. Se miellytti Neuvostoliiton johtoa ja, toisaalta, tällä tavalla myös sisäpolitiikassa ostettiin tukea epäilevien joukosta kauppapolitiikan länsiyhteyksille.

Avoimesti Neuvostoliittoa arvosteleva länsisuuntaus leimattiin Neuvostoliiton taholta antikommunismiksi. Neuvostoliitossa sillä tarkoitettiin Suomen virallisen ulkopolitiikan vastaisuutta ja vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Suomen johtavien poliitikkojen joukossa avoimen länsisuuntauksen kannattajia oli vähän.

Venäjä

Vaikka Suomi oli ennen pitkää sodan jälkeen mukana Länsi-Euroopan taloudellisessa yhteistyössä, länsimaissa Suomi-kuvaa hämmensivät monet seikat. Neuvostoliitto hallitsi liittoutuneiden valvontakomissiota Suomessa, ja valvontakomission pelättiin ohjaavan poliittista kehitystä. Ei se tietenkään aivan väärä pelko ollut. Valvontakomissio poistui, kun rauhansopimus valmistui 1947. Seuraavana vuonna solmittiin kuitenkin Neuvostoliiton kanssa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus (yya), jota suomalaiset joutuivat selittelemään parhain päin kieli keskellä suuta. Kaiken lisäksi tiedotusvälineet länsimaissa levittivät kauhukuvia pienten maiden kohtalosta Neuvostoliiton puristuksessa. Sellainen ei antanut aina sijaa asialliselle kuvaukselle Suomen politiikasta.

Presidentti J. K. Paasikivelle omanlainen puolueettomuus oli jo irtiotto Neuvostoliitosta. Poliitikkojen korostuneet ystävyyssuhteet neuvostojohdon kanssa olivat Paasikivelle pakon sanelema vaihtoehto. Hän valitteli sitä, että itänaapurin todellisesta luonteesta ja uhkakuvista ei voinut kertoa avoimesti. Sittemmin monet niistäkin, jotka alkujaan pitävät Suomen ulkopolitiikan suuntausta Paasikiven lailla vain pakon sanelemana luovimisena, katsoivat puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden hyveeksi, joka muista seikoista riippumatta oli parempi vaihtoehto kuin liittoutumien rakentaminen.

Presidentti Mauno Koivisto kirjoittaa muistelmissaan (1995), että Suomi liittyi EU:iin enemmän turvallisuuspoliittisista kuin taloudellisista syistä. Mutta hänkin totesi, että sellaista ei pitänyt mennä ääneen sanomaan. Poliitikkojen vaitiolo saattoi osaltaan johtaa siihen, että idänpolitiikassa ystävyydenvakuuttelut tuntuivat monista todellisemmilta kuin suomalaiset päättäjät olivat tarkoittaneet. Sodanjälkeisille sukupolville Neuvostoliitto näyttäytyi myös rauhanliikkeen johtajana.

Yhdysvaltojen rooli demokratian etuvartiona ei ollut selvä. Vietnamin sota ja Yhdysvaltojen järjestämät sotilasvallankaappaukset eri maissa, eritoten Chilessä (1973), todistivat muusta. Poliittiset mielikuvat eivät ole kestohyödykkeitä, vaan jokainen sukupolvi on valloitettava uudelleen.

Presidentti

Neuvostoliiton-suhteissa Suomen presidentillä oli ainutlaatuinen asema. J. K. Paasikivi loi mallin presidentistä, joka omin yhteyksin ja henkilökohtaisin kyvyin pystyi hoitamaan vaikeat asiat Neuvostoliiton kanssa Suomen kannalta tyydyttävästi. Sittemmin Urho Kekkonen kehitti tämän lähtökohdan presidentilliseksi diplomatiaksi, joka ei aivan mahtunut parlamentaarisen demokratian muotoihin.

Mauno Koivisto oli kuitenkin viimeinen presidentti, joka saattoi uskoa omaavansa henkilökohtaiset yhteydet ja kyvyt, mukaan lukien kielitaidon, hoitaakseen Neuvostoliiton- ja Venäjän-suhteet Paasikiven ja Kekkosen lailla. Tässä suhteessa presidentti Martti Ahtisaari oli ensimmäinen sodanjälkeisen sukupolven presidentti. Myöskään tasavallan presidentti Tarja Halonen ei voi luottaa pelkästään henkilökohtaiseen vaikutusvaltaansa Venäjän asioissa. Jo tämän johdosta kansainvälinen yhteistyö Venäjän-politiikassa tulee Suomellekin tärkeäksi liittoutumista riippumatta.

Kun Neuvostoliitto alkoi hajota, Suomi oikoi Pariisin rauhansopimusta yksipuolisesti edukseen, jätti yya-sopimuksen sikseen, liittyi EU:iin ja hankkii hävittäjänsä Yhdysvalloista. Lisäksi Suomi liittyi Naton yhteistyöneuvostoon ja ryhtyi suunnittelemaan taisteluhelikoptereiden hankintaa. Mutta oireellisempaa on se, että yhteistyö Venäjän kanssa on ollut hankalaa. Neuvottelut ovat epäonnistuneet tämän tästä, koskipa asia maiden välistä kuorma-autoliikennettä, tullimuodollisuuksia, Itämeren suojelua tai muita asioita. Jälkikäteen Venäjällä on viitattu kintaalla niillekin tuloksille, joista suomalaiset uskoivat jo sopineensa.

Venäjän suhde Suomeen on muuttunut. Sosialismin aikana Suomi oli erityisen tarpeellinen Neuvostoliitolle, sillä Neuvostoliitto tarvitsi poliittisesti ystävällismielisen valtion rauhanomaisen rinnakkaiselon malliksi. Nykyisellä Venäjällä ei ole tällaisia tarpeita. Vieläpä on niin, että Venäjällä on useita liittolaisia valittavaksi. Länsimaat ovat katsoneet, että Venäjän epävarman kehityksen ja arvaamattomuuden uhkaa voidaan parhaiten hallita rakentamalla suhteita Moskovaan. Länsivallat kilpailevat Venäjän-suhteista.

Olisikohan nyt Suomen aika muistuttaa katteettoman myöntyväisyyspolitiikan harhoista?

Yhdysvallat

Toisen maailmansodan suurimpia voittajia olivat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Historiankirjoitus ja yhteiskuntatieteet seurasivat poliittisia muutoksia. Tässä suhteessa Suomi ei ollut erityinen poikkeus, vaan angloamerikkalaiset vaikutteet hallitsivat kaikkialla länsimaissa, ehkä Ranskaa lukuun ottamatta. Marxilaisten tieteensuuntien nousu 1960-luvulla ei ollut sekään vain Neuvostoliiton mahdin tulosta. Radikalisoitumiseen vaikuttivat ehkä jopa enemmän siirtomaiden itsenäisyysliikkeet ja niiden myötä kärjistynyt länsivaltojen arvostelu. Yhteiskuntatieteiden uudet lähtökohdat pukivat arvostelun radikaalin poliittisen ohjelman muotoon. Kehitysmaiden riisto sai saman syyn kuin työväen riisto kapitalismissa.

Suomessa tasapuoliselle historiankuvaukselle koitui haitaksi erityisesti se, että Länsi-Saksasta tuli Euroopan syntipukki. Saksan kielen taito kävi harvinaiseksi, ja kulttuurin tutkimuksesta tuli muodikkaasti angloamerikkalaisten virtausten seuraamista. Kuitenkin keskiajalta lähtien suomalaisten Eurooppa on ollut paljolti saksankielinen Eurooppa.

Mielenkiintoista on, että anglo-amerikkalaisen vaikutuksen ylivoima yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä ei ole hillinnyt amerikkalaisvastaisuutta. Syynä lienee osittain se, että Yhdysvalloissa monet sivistyneistön edustajat ovat olleet maansa politiikkaa vastaan. Suomalaisten amerikkalaisvastaisuus ehkä osaltaan selittää suomalaisten Nato-vastaisuutta.

Euroopan unioni

Kansalaiskeskustelussa rauhaan ja ystävyyteen liitetään vain puolueettomuus. Sen pohdinta, ovatko ihanteet ja kansakuntien edut todella kaikille yhteisiä ja yhteisesti puolustettavissa, tuntuu monista jo melkein kuin sodan lietsonnalta. Suomessa on ollut tapana korostaa eri valtioita yhdistäviä ja yhteisiä lähtökohtia, esimerkiksi YK:ta. YK on puolustanut hyökkäyksen kohteeksi joutunutta valtiota vain kahdesti: Etelä-Koreaa 1950-luvun alussa ja Kuwaitia 1990—91. Etelä-Korean puolustamisesta saatiin aikaan päätös, koska Neuvostoliitto oli äkeissään jättäytynyt turvallisuusneuvoston työstä eikä sen vuoksi voinut käyttää veto-oikeuttaan.

Kuinka realistista on olettaa, että YK puolustaa seuraavan kerran hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa maata?

Vielä hatarammassa on EU:n yhteinen puolustus. Jäsenvaltioilla ei ole minkäänlaista koetultua ja kyvykästä sotilasyhteistyötä. Niiden armeijat eivät ole yhteensopivia, ja vielä vähemmän ne ovat valmiit toimimaan tehokkaasti yhdessä.

Kaiken lisäksi EU:n poliittinen kyky näissä asioissa on osoittautunut kerrassaan heikoksi. Asiaa mutkistaa se, että eritoten Ranska on ollut omapäinen sopimus-kumppani niin Natossa kuin EU:ssakin. Luultavasti EU:n suuret maat noudattaisivat uusia puolustussopimuksia yhtä valikoivasti kuin muitakin tähänastisia sopimuksia. Ehkä olisi parasta, jos Nato olisi Pohjois-Amerikan ja EU-maiden yhteinen puolustusliitto. Tällainen ”yhdistyneiden länsimaiden” puolustusliitto on vielä haaveilua. Kuitenkin jo nyt Nato-maiden joukot muodostavat parhaan osan EU-maiden armeijoista.

Nato

Poliittista painotusta ei ole ainoastaan sotilaallinen uhka. Painostuksena toimivat myös muut uhkakuvat ja epävarmuus. Suurvallat voivat käyttää luomaansa pelkoa hyväkseen silloinkin, kun ystävyyttä vakuutellaan. Nato jäsenyyden ensimmäinen kysymys ei ole se, onko jokin maa uhka Suomen turvallisuudelle. Ensimmäinen kysymys on se, voidaanko epävarmuudella ja arvaamattomuudella vaikuttaa vähemmän sellaisen maan politiikkaan, joka on Naton jäsen kuin sellaisen maan politiikkaan, joka ei ole Naton jäsen.

Nato jäsenyydellä on kaksi etua: Hyökkäys Nato-maan kimppuun on epätodennäköisempää kuin hyökkäys jonkun muun maan kimppuun. Toiseksi, Natomaat tuskin käyvät poliittista lehmänkauppaa jäsenmaillaan. Juuri Suomessa pitäisi muistaa, että Baltian maiden itsenäisyydellä käytiin kauppaa jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen eikä vasta toisen maailmansodan alla. Ranska, Britannia tai Yhdysvallatkaan eivät tukeneet Baltian maiden itsenäisyyttä pitkään aikaan.

Toki jäsenyydellä voi olla myös haittansa. Jäsenyys voi viedä Suomen selkkauksiin, joista muutoin vältyttäisiin. Toisaalta, Yhdysvallat ei ole tarvinnut eikä tarvitse Natoa kaikissa selkkauksissaan. Nato-maat ovat osallistuneet yhteisiin toimiin perin valikoivasti. Jäsenmaiden keskinäisiin turvatakuihin on vedottu vain kerran, syyskuun 2001 terroristihyökkäyksen jälkeen.

Vaarana on ehkä myös se, että Naton jäsenenä Suomi valikoituisi terroristien maalitauluksi. Tätä kysymystä tärkeämpi seikka on kuitenkin se, millaisia seuraavat suuret sodat voivat olla. Paljon puhutut ”täsmäaseet” ovat saaneet monet uskomaan, että tulevaisuuden sotia käytäisiin rajoitetummin ja herrasmiesmäisemmin kuin ennen. Se on suuri harha. Parhaita ”täsmäaseita” on vain muutamalla länsivallalla, jotka ovat toistaiseksi voineet käyttää niitä täydellisen ylivoiman oloissa. Muilla on ydinpommeja ja muita joukkotuhoaseita, joilla tuhotaan kaupunkeja ja tuhansittain ihmisiä.

Terrorismi, erotukseksi ”oikeasta” — tai jopa ”reilusta” sodankäynnistä – on yhdistetty pelkästään ääriryhmiin. Mutta tuskin on liian kyynistä ajatella, että missä tahansa suuressa sodassa osapuolet uhkaavat ajautua väistämättä keinoihin, joilla saadaan aikaan suurin pelko ja pahin tuho. Sotaan ovat aina kuuluneet myös terroristi-iskut rintamien takana. Kaiken lisäksi seuraavat suuret sodat voivat olla poliittis-uskonnollisten liittoutumien tai jopa maanosien välisiä. Toiveet yhteisistä pelisäännöistä ovat unennäköä.

Vakavat selkkaukset voivat uhata Suomen puolueettomuutta kaikissa tapauksissa. Liittoutumien rakentaminen sellaisessa tilanteessa voi olla myöhäistä, vaikka lopulta hädän hetkellä haluaisimmekin liittoutua niiden maiden kanssa, joiden arvot sittenkin ovat lähimpinä omiamme niin politiikassa, taloudessa kuin kulttuurissakin.

Talvisodassa neuvoteltiin sotilaallisesta avusta länsivaltojen kanssa koko sodan ajan. Sota päättyi ennen neuvotteluja.

Toisenlainen Suomi

Suomen historiankuvaa hallitsee syrjäinen ja osaton Suomi. Tällainen kuva tukee varovaisuutta ja syrjästä seuraamista, ja mielikuvat onkin valjastettu ulkopolitiikkamme tueksi tämän tästä. Syrjäisyyttä ja vähäistä väestömäärää on surkuteltu suotta. Totta on, että tänne ei syntynyt suuria palatseja eikä maa ole täynnään keskiaikaisia linnojakaan. Väestöä oli liian vähän, jotta alustalaisten työstä olisi saatu revityksi riittävästi varoja yläluokan suurelliseen kulutukseen. Suomessa yläluokka on ollut pieni ja köyhä. Mutta tästä ei seuraa, että maassa olisi oltu kaikesta sivussa. Jo sata vuotta sitten puhelimia, polkupyöriä ja sähkölamppuja oli asukaslukuun nähden enemmän kuin useimmissa muissa maissa.

Keskiajalla Pohjoismaat perustivat Pohjoismaisen unionin, joka oli aikansa laajempia poliittisia liittoja. Unionin syntyyn johtaneet tapahtumat käynnistyivät Suomessa, kun Suomea hallinnut Turun linnanpäällikkö, suomalainen Jeppe Abrahaminpoika Djäkn, ryhtyi kasvattamaan valtaansa ja sai Ruotsin kuninkaan tuen. Ruotsin kuninkaana oli kuitenkin saksalainen Albrekt, jonka vaikutusvallan kasvua ruotsalainen ylimystö pelkäsi. Se kutsui avukseen Tanskan kuningattaren Margareetan. Margareeta sai Ruotsin kruunun ja loi Pohjoismaisen unionin (1397). Se kesti 124 vuotta.

Unionin aikana Suomen asema korostui. Maassa toimineet mahtimiehet osallistuivat aktiivisesti valtakuntansa – ja vähän muidenkin — asioihin. Yksi vaikuttajista, mahdollisesti suomalaissyntyinen Viipurin linnan haltija Kaarle Knuutinpoika Bonde, oli kolmesti Ruotsin kuningas. Ajoittain Suomi oli kokonaan riippumaton Ruotsista. Näin oli 1400-luvun alussa, kun Margareeta antoi Suomen hallittavaksi kasvattipojalleen ja tulevalle unionikuninkaalle Eerik Pommerilaiselle.

Myös Venäjän vallan aikana talouden ja politiikan omaleimaisuus säilyi. Kerrassaan erikoista on, että Suomella ei ollut vain omaa rahaa vaan Suomi — ainoana Pohjoismaana ja ilman Venäjää — liittyi Ranskan johtamaan latinalaiseen rahaliittoon 1878. Markka sidottiin kultakantaan Ranskan frangin kautta, kuten esimerkiksi Belgia, Sveitsi ja Italia tekivät. Ruotsi liittyi kultakantaan epäonnisen pohjoismaisen rahaliiton kautta.

Suomessa on etsitty liittolaisia aloitteellisesti toisen maailmansodan päättymiseen saakka. Sen sijaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus Neuvostoliiton kanssa hyväksyttiin pitkin hampain. Suomelle tuli tärkeäksi korostaa puolueettomuuttaan, sillä maan poliittinen johto ei halunnut Neuvostoliiton liittolaiseksi.

Kirjoittaja on Suomen historian dosentti.

—

Huomautus: Tämä kirjoitus liittyy teemaltaan myös artikkeliini Aamulehdessä 30.6.2008 otsikolla ”Venäjä saa uuden etsikkoajan”. Artikkeli löytyy englanninkielisenä täällä.

Uusasiallisuuden julistus eli huutavan ääni korvessa?

Vastaa

Nykyaikaa hallitsee turhamainen, joskus jopa vähä-älyinen sensitiivisyyden muoti. Se tarkoittaa halua loukkaantua, halua kokea vääryyttä ja itsepintaista tahallista tapaa ymmärtää toisen puhe ja tarkoitus väärin.

Sillä tavalla tehdään asiasta kuin asiasta suuri numero. Sillä tavalla puolustetaan omaa ehdotonta oikeaoppisuutta ja siihen sidottua omaa identiteettiä. Identiteettiä hallitsevat ja muokkaavat rajat, joilla oman minän yksilöllisyys tahdotaan määritellä. Identiteettiä ei etsitä avoimuudesta eikä maailman moninaisuudesta. Henkinen kasvu, joka on kulttuurin vuosituhantisia teemoja, ei ole enää edes käsitteenä tuttu.

Sensitiivisyyden muotia selittää äärimmilleen paisunut itsekäs yltiöindividualismi. Yltiöindividualismi vaatii oman elämän sääntöjä ehdottomiksi.

Aikoinaan yksilönvapaudella ja liberalismilla ymmärrettiin täsmälleen päinvastaista. Se tarkoitti tilan antamista vieraalle, erilaiselle. Se tarkoitti erimielisyyksien hyväksymistä ja parhaillaan jopa erimielisyyksien ymmärtämistä.

Äkkiväärä sensitiivisyys ja yltiöindividualismi ovat tehneet länsimaista mahdottomia hallita. Oikeat, todelliset uudistukset ovat mahdottomia. Sen sijaan velaksi eläminen kuvaa itsekkään, turhamaisen ihmisen pyyteitä. Valtioiden velkaisilla budjeteilla rahoitetaan keskiluokkaista elämäntapaa, joka ei ole kestävä enempää taloudellisesti kuin ympäristönkään kannalta eikä se ole sosiaalisesti oikeudenmukainen.

Hitauden ja hiljaisuuden eduista

Kaikki vilkkuu ja piipittää, ja kaiken pitää näkyä. Mitään ei tarvitse osata eikä olla, sillä liian monet ovata kadottamassa halua punnita sitä, mitä tiedetään, osataan ja mitä todella on. Se, että siltä näyttää, riittää liian monille.

Sivistys ja tieto ovat vaikeita asioita. Ne edellyttävät kärsivällisyyttä ja sitkeää mieltä. Ne edellyttävät kirjojen lukemista, ja ne edellyttävät kuuntelemista, keskustelua ja uteliaisuuteen pohjautuvaa väittelyä. Muodot voivat vaihdella, joskin olen likimain varma, että televisio-ohjelma ”Sohvaperunat” (YLE), jossa katsotaan, kun ihmiset katsovat television viihdeohjelmia, auttaa perin vähän.

Sivistykselle hitaus ja hiljaisuus ovat elämäntapa ja elämän laatua. Mutta voiko hiljaisuutta puolustaa olemalla hiljaa?

Ilman tietoa ei ole minkäänlaista sivistystä. Totuus voi olla suhteellinen, mutta se ei tarkoita, että se olisi mielivaltainen ja että mikä tahansa asia olisi tosi tai perusteltu väite. Muodikkaat, kaiken suhteellisuutta korostavat hokemat ovat älyllistä laiskuutta. Tällainen älyllinen laiskuus on totuuden jälkeiseksi ajaksi kutsutun ilmiön tärkeimpiä syitä. Maailma ei ole mielipiteidemme mukainen.

Tietomme ja ymmärryksemme on kuitenkin rajallista. Siksi ihanteet ovat tärkeitä. Ihanteet ja niiden mukaiset tavat korjaavat sitä puutetta, minkä epätäydellinen tieto jättää osaksemme.

Sivistyksen haaste

Eurooppalaisen ihmisen vuosisataisia arvoja on ollut sivistys. Jo jonkun vuosisadan on haluttu katsoa, että sivistys kuuluu kaikille. Saavutukset eivät aina ole olleet erityisen ansiokkaita, mutta tällainen lähtökohtakin on maailman imperiumien ja kulttuurien joukossa harvinainen. Sivistys tarkoittaa monia asioita.

Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, että ihmisen on oltava kohtaloaan suurempi. Ei ole sopivaa antaa periksi turhamaisille tai jopa alhaisille motiiveilleen, jotta voisi perustella huonon käytöksensä ja väärät ratkaisunsa.

Niinpä myös käytöstavat, toisen kunnioittaminen, heikomman puolustaminen ja ylipäänsä ihmisyyden kunnioittaminen ovat tärkeimpiä arvoja. ”Idea on mittaamaton, toteutus rajallinen.” (Lainauksen esitetään olevan vuonna 1886 kuolleelta saksalaiselta historioitsijalta L. von Rankelta.) Se tarkoittaa, että ihanteilla on merkitystä silloinkin, kun toteutus on rajallinen.

Myös ikivanhoista magian opeista, uskonnoista ja eurooppalaisen valistusajan ihanteista voi edelleen ottaa oppia. Noituuden pelko vaati, että alhaisimmallekin oli annettava arvonsa, koska muutoin hän saattaisi kostaa noituudella. Niin ikään uskonnot ovat opettaneet – tosin esimerkissään melko lailla epäonnistuneina – että lähimmäistä, joihin ihmisyydessään kaikki kuuluvat, on autettava.

Nykyään tällaiset kannustimet puuttuvat. Rikoslakia lukuun ottamatta ei ole mekanismeja eikä pidäkkeitä, joilla hillitä itsekkyyttä ja ahneutta. Ahneudesta ja välinpitämättömyydestä kanssaihmisen hätää kohtaan voidaan tehdä jopa palkittava hyve ja ansio.

Mistä tulisi se henkisen kasvun polttoaine, joka vahvistaa inhimillisyyttä, henkisyyden kasvua ja sivistynyttä kanssakäymisestä? Kas, siinä kysymys. Huomautan, että käytän sanaa henkisyys, koska ”hengellisyys” on yleiskielessä merkinnyt etupäässä kristillistä uskonnollisuutta.

Huutavan ääni korvessa

Maailma on täynnä hienoja asioita. Maailmasta löytyy ystävyyttä, tieteitä, taiteita, työtä ja elinkeinoja, harrastuksia ja kaikenlaista kiinnostavaa tekemistä. Maailmalta löytyy myös kaunista hiljaisuutta ja levollisuutta.

Olen paatunut idealisti. Elämästä on opittava nauttimaan, vaikka maailma ei ole täydellinen. Elämä on taitolaji. Yhtä lailla elämästä on kannettava vastuunsa. Myös itsestään huolehtiminen on vastuun kantoa, sillä muutoin ei voi auttaa niitä, jotka apua oikeasti tarvitsevat.

Olen seurannut maailmaa melko hiljaa ja sivusta. Teen tässä nyt käänteen. Ehkä se ei pelasta ketään eikä mitään, ja ehkä monet tärkeimmät ajatukseni on jo mainittu kotisivuillani.

Kuitenkin siltä varalta, että saatan jotakuta innostaa asioiden tutkimisessa ja myös siksi, että tällaisella opettajan mielellä sellainen innostuksen luominen tuntuu tärkeältäkin, tulen vastaisuudessa ottamaan enemmän kantaa erilaisiin asioihin. Niihin kuuluvat monet hyvin ristiriitaiset ja kiistanalaiset asiat.

Se, riittääkö ymmärrykseni ja tietoni sellaiseen, on tietysti aina lukijan punninnassa. Tuskin kirjoitan useinkaan. Kirjoittamiseen menee aikaa. Niinpä kirjoitan harvakseltaan mutta säännöllisesti. Katson tarpeettomaksikin ottaa kantaa joka asiaan. Silti siirryn puolustamaan hiljaisuutta, hitautta ja levollisuutta korottamalla ääntäni.

Kuinka paradoksaalista se onkaan!

Opettajan syksy Tampereella 2018

Vastaa

Kuuman kesän varjoissa oli grillaamisen ja punkkien kaivelun lisäksi kaksi isoa työtä. Muuan viiden hengen kirjoittajatiimi on yrittänyt saada kasaan yleisteosta suomalaisen liikennehistorian ja liikennepolitiikan teemoista. Olemme aikataulussa, mikä tarkoittaa, että edistymme. Meillä on vielä joku kuukausi aikaakin, joskin siihen nähden myös paljon työtä.

Miten tiivistää Euroopan historia?

Toinen iso työ on ollut miettiä Euroopan historiaa uusiksi – siis tavallaan ja opetusta varten. Lyhyellä kurssilla, pienin oheisaineiston ja vähin luennoin pitäisi johdattaa yhteen tai kahteen tärkeään teemaan Euroopan kehityksessä noin 1400-1800 eli uuden ajan alussa.

Teeman olen valinnut. Se on kysymys siitä, miksi ja miten eurooppalaiset ja Euroopan valtiot onnistuivat pääsemään muita edelle tieteessä, taloudessa ja tekniikassa. Kysymys voi olla selkeä, mutta erilaisten vastausten tiivistäminen selkeäksi ja ymmärrettäväksi ja silti informatiiviseksi on melkoinen päänvaiva. Vastoin tapojani olen jopa ajatellut laittaa pääasiat Power Point -showksi.

Kysymys on mielestäni kenties tärkein Euroopan historian teemojen joukossa tuolta ajalta. Se selittää paljon nykyistä tilannetta yhtä lailla kuin kysymykseen esitetyt vastaukset kertovat siitä, mitä haetaan vastauksiksi nykyisiin Euroopan taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen ongelmiin.

Jotakin pöhköä

Kevätkautta varten olen valmistelemassa kokonaan uudenlaista kurssia, joka voi olla muodoiltaan jokseenkin käsittämätön. Se ei liity niinkään tiettyyn historialliseen aihepiiriin kuin näkökulmiin, menetelmiin ja lähtökohtiin. Kysymys on historian pitkäaikaisista, hiljaisista, liki muuttumattomista asioista ja niiden arvioinnista. Ajatus on lähellä Big History -teemoja tai – jos halutaan – Deep History -teemoja. Kurssi on enemmän monimuotoinen seminaari kuin luentosarja.

Koska lähtökohtana on metodologia tai näkökulma, aiheena voi olla melkeinpä mitä vain alkaen suurten sosiaalisten tai teknologisten järjestelmien historiasta magian, mystiikan ja uskontojen historiaan, talous- ja kulttuurimaantieteen hitaasti muuttuviin seikkoihin tai ajatustapojen, symbolien tai ”ikuisten ongelmien” historiaan. ”Ikuisiin ongelmiin” kuuluvat esimerkiksi muuttumattomat tai muuttuneet käsitykset hyvästä ja pahasta. Voiko hyvä ja paha olla historiallinen tosiasia, ja mitä tapahtuu, jos katsontakannastamme poistetaan kristillisen uskon tuoma lähtökohta?

Kaikkea vielä, sanoi mies, kun kuuli pyörän keksimisestä!

Yksi uusi harrastus

Huomasin myös löytäneeni itselleni uuden harrastuksen. Oletin vain ohimennen lukevani pari-kolme teosta, kuten tavallista. Mutta kun kyseessä oli Neal Stephensonin teos-sarja ”The Baroque Cycle”, se ei käynytkään niin vaan. Siitä tuli ihan ehkeä yli 3 000 sivuinen, poikkeuksellisen hankalalla mutta kauniin taidokkaalla ja historiallisesti rikkaalla englannilla kirjoitettu uusi harrastus, jota riittää vielä pitkään …

Kirjasarjasta on kiinnostuneille erinomainen blogi-arvio Strata of Meaning.

Hyvää ja luovaa syksyä!