Aihearkisto: politiikassa

Mielestäni olet väärässä mutta tulen aina puolustamaan oikeuttasi sanoa mitä ajattelet

Vastaa

Loviisalaisen K-Supermarketin kauppias päätti kostaa Loviisan Sanomat -paikallislehdelle, missä oli kirjoitettu hänen kauppansa hinnoittelun epäselvyyksistä. Myös kauppias myönsi virheet – hyvin selityksin, tietenkin – mutta sanoi kiukustuneensa ja veti siksi ilmoituksensa pois lehdestä.

Sellaiseen kauppiaalla on tietenkin oikeus. Mutta tällaisen tien päässä päädymme venäläiseen järjestelmään. Venäjällä toimittajat, etenkin maakunnissa, joutuvat varomaan paikallisia satraappeja, kuten poliitikoita sekä liikemiehiä ja -naisia. Uhkailut, jopa mukiloinnit, ovat yleisiä. Venäjällä toimittajia myös murhataan sopimattomien kirjoitusten vuoksi.

Myös Yleisradiolle annettiin uudessa laissa ohjeet siitä, miten sen pitää uutisiaan esittää. (YLEn uutinen asiasta on tässä.) Nämä ohjeet tulivat korkeimmilta tahoilta Euroopan unionista. Ajatus on se, että koska Yleisradio saa valtion rahoitusta, se ei saa tehdä uutisia samalla tavalla yhtä vapaasti kuin muut mediatalot. Uutiseen on liitettävä kuvaa ja ääntä, jotta se ei kilpailisi pelkän lehtitekstin kanssa.

Yleisradion vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen kommentoi asiaa Ylen sivuilla 31.7.2022 kirjoituksessaan, jossa hän totesi, että huomenna (1.8. alkaen) tämä kirjoitus rikkoo lakia. (Silloin uusi laki on voimassa.)

Tarvitaanko tällaisia sääntöjä? Joka tapauksessa esitystavat entisestään lähentyvät toisiaan teknologisen kehityksen vuoksi. Erikoisinta on, että Yleisradiota vastaan kanteli kaupallisen median Medialiitto ja Mediatalo Sanoma. Ne halusivat rajoittaa Yleisradion uutisten muotoa ja tyyliä.

Korostan, että myös kaupallisella medialla on aivan ratkaiseva myönteinen merkitys länsimaisessa tiedonvälityksessä. Olisin kuitenkin suosinut medioiden välillä toisenlaista kilpailua kuin tällaisten rajoitusten hakeminen.

Sananvapautta länsimaissakin rajoittavat monet seikat. Kuitenkin näissä asioissa pitäisi olla varsin ehdoton. Muutoin joudumme liukkaalle pinnalle, jossa aina keksimme perusteet sille, miksi tuo toinen ei saa sanoa, mitä haluaa.

Kaikille rajoituksille on, kumma kyllä, paljon tukea. Osa ihmisistä hurraa aina, kun jonkun suu suljetaan. Kaikenlaisesta oikeaoppisuudesta tulee argumentti sinänsä. Ihmiset pitävät siitä, että heidän omista mielipiteistään poikkeavia näkökohtia ei saa esittää.

Median itsensä ei pitäisi esiintyä mielipiteenvapauden rajoittajana.

Puolustammeko aidosti moniarvoisuutta vai puolustammeko sitä vain niiltä osin kuin se tukee omaa ajatteluamme ja toimintaamme eli joko taloudellisia tai poliittisia etuja?

Joskus oli tapana sanoa, että mielestäni olet väärässä, mutta tulen aina puolustamaan oikeuttasi sanoa, mitä ajattelet. Tämä muoti on korvautumassa toisenlaisella ihanteella: ”Olet väärässä, ja siksi et voi puhua täällä.”

Entäpä, jos loviisalainen K-kauppias olisi reagoinut aivan päinvastaisella tavalla? Miksi hän ei – siis päinvastoin! – lisännyt mainostustaan, kertonut korjaavansa ongelman ja hyvän tahdon eleenä laittanut vielä jonkun hauskan erikoistarjouksen?

Siitä olisi puhuttu aivan toiseen sävyyn. Se olisi myös vahvistanut länsimaista idealismia tekemällä ihanteista asteen verran todellisempia.

Tomaatteja Närpiöstä!

Vastaa

Tuntuu hullulta, että on maksanut suomalaisista tomaateista tarkoituksella enemmän kuin ulkomaalaisista – ja vain siksi, että on kuvitellut jotakin ylellisen idealistista suomalaisista työmarkkinoista.

Poliisi tutkii Närpiössä paljastunutta laajaa ulkomaalaisen työvoiman alistamista ja hyväksikäyttöä. Poliisin julkisuuteen antaman tiedon mukaan asianosaisia voi olla ”kolminumeroinen luku”.

Mikä ei kuulu joukkoon? (Kuva: Marko Nenonen.)

Vietnaminkielisiä enemmän kuin suomenkielisiä

Närpiön 9 500 asukkaasta 15 % on ulkomaalaisia. Heistä eniten on vietnamilaisia siirtotyöläisiä. Määrä on lisääntynyt muutamassa vuodessa paljon. Kaksikolmasosaa asukkaista on ruotsinkielisiä. Vietnaminkielisiä on enemmän kuin suomenkielisiä.

”Tilanne on hälyttävä!” ”Hyvä, että kupla puhkeaa!” Tällaisia lausuntoja kuultiin asiasta, josta juuri kukaan ei tuntunut kuulleensa mitään. Monet sanoivat, että on vaikeata kuvitella tällaista tapahtuneen meillä Suomessa, etenkään Närpiössä.

Ensikommentit olivat päivitteleviä. Niissä todettiin ikään kuin itsestään selvyytenä, että suomalaisia yrittäjiä ei onneksi ole ollut asiassa mukana. Kyse on vain vietnamilaisten keskinäisistä järjestelyistä ja töihin pääsyn kynnysmaksuista ulkomaalaisille välittäjille. Närpiössä asuvaa vietnamilaista yrittäjäpariskuntaa on kuultu myös epäiltyinä.

Keskeinen seikka on ollut, että päästäkseen töihin Närpiöön vietnamilaisten on pitänyt maksaa välittäjilleen jopa 10 000–20 000 euroa. Kun he ovat saapuneet, he ovat joutuneet välittäjiensä armoille.

Ja tietenkin sitten ennen pitkää joku suomalainenkin joutui kuultavaksi mutta vain erinäisten laiminlyöntien vuoksi, ei kynnysmaksuista tai ihmiskaupasta.

Malmö, Tukholma ja – Närpiö?!

Kuinka uskottavaa on, että pienellä paikkakunnalla, jossa pääosa kasvihuoneviljelmien työntekijöistä on ulkomaalaisia, kukaan suomalaisista ei olisi kuullut eikä nähnyt mitään? Laittomuudet, joita poliisi epäilee tapahtuneen, ovat alkaneet vuosia sitten.

Siirtotyöväki työskentelee kasvihuoneissa pitkiä päiviä. Kukaan ei tunnu tietävän, missä he asuvat ja missä ja minkälaisessa hoidossa heidän lapsensa ovat. Todellakin, osa on tullut lastensa kanssa aloittamaan uutta elämää.

Pieneen maalaiskaupunkiin on syntynyt täysin suljettu toinen yhteiskunta.

Se on pakko jo uskoa Ruotsin Malmösta tai Tukholmasta mutta että Närpiöstä…

Kyse ei ole paljon puhutusta monikulttuurisesta yhteiskunnasta vaan ikään kuin paralleeliyhteiskunnasta. Sellaisessa on suljettuja alueita, joissa erilaiset kulttuurit, arvot ja tavat eivät kohtaa, vaan elävät rinnakkain toisiltaan suljettuna. Paralleeliyhteiskunnassa vierauden kohtaaminen johtaa aina ongelmiin.

Sopeuttajat hävisivät pelin

Kaupungin edustajien mukaan kaupunki on toiminut pitkään edistääkseen ja tukeakseen siirtotyöläisten sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Vietnamilaisia on jopa palkattu mukaan tähän toimintaan.

Joskus Närpiötä onkin esitelty mallikkaana paikkana, jossa toimitaan oikein ja jossa on hyvä olla.

Ensimmäiset kiintiöpakolaiset Närpiö otti vastaan lehtitietojen mukaan vuonna 1988. Sopeuttamista on siis tehty yli 30 vuotta, mutta sopeuttajat hävisivät pelin. Kuinka paljon siihen vaikutti täydellinen sinisilmäisyys tai myös oma etu, on avoin kysymys.

Jotakin asiasta on kuitenkin ollut aikaisemminkin esillä. Vuosikymmen sitten yksi ihmiskauppaa koskeva rikosjuttu meni hovioikeuteen saakka, mutta langettava tuomio tuli muista rikoksista. Ihmiskauppaa ei voitu näyttää toteen.

Niin ikään hovioikeudessa on keskeneräisenä toinenkin vastaavan kaltainen asia. Sen päätöstä ei tietojeni mukaan ole tullut.

Se lintukoto…

Närpiön piti olla suomenruotsalainen lintukoto, jossa ulkomaalaisen siirtotyöväen ongelmat osattiin ratkaista ja jonne yritteliäästi haettiin työvoimaa ulkomailta.

Kaupungin edustaja varoitti epäilyjen tuomasta mainehaitasta ja siitä, että populistiset suunnat voivat käyttää tällaisia asioita hyväkseen. Niin voivat, valitettavasti. Mutta demokratiaan kuuluu se, että kysellään, miten asioita on hoidettu. Sillä tavalla varjellaan oikeudenmukaisuutta.

Olisi tietysti parempi, jos kyselyjen peräämiseen ei tarvittaisi poliisia.

Nepalilaiset ravintolat, thaimaalaiset marjanpoimijat…

Ei tämä silti ole millään tavalla vain suomenruotsalaisten asia. Vuosikausia ennen kuin useimmat suomalaiset tiesivät mitään Ukrainasta, sieltä tuli joka vuosi tuhansia ihmisiä auttamaan maamme viljelijöitä. Heitä on tänäkin kesänä, joskaan nyt en tiedä, onko määrä yli 10 000, kuten useina vuosina aikaisemmin. Näilläkään siirtotyöläisillä ei kaikki aina ole ollut hyvin.

Ja kohut thaimaalaisten marjanpoimijoiden oloista olivat paljon esillä. Thaimaalaiset tulevat yhä töihin Suomeen, ja kaiketi ainakin paikoin jo parempiin olosuhteisiin. Työntekijöitään arvostaen jotkut yrittäjät ovat näyttävästi parantaneet heidän olojaan.

Ja uutiset Suomen kahvilalaisketjuista, joissa työolot ovat kuin alikehittyneiden maiden tehtaista, eivät ole olleet maireita. Ja kuinka niitä ketjuja suositaan monen pienen mutta työoloista ja sosiaalimaksuista huolehtivan kahvilayrittäjän kustannuksella!

Aikanaan haastattelin yhtä työtäni varten muuatta vasemmistoliiton edustajaa. Ehdotin tapaamista eräässä yrittäjäperheen omistamassa yksityisessä kahvilassa, mutta hän halusi mennä muodikkaaseen ketjukahvilaan. Satuin tietämään, että osa sen ketjukahvilan tuotteista tulee kuorma-autoyhdistelmillä Saksasta ja Alankomaista.

Pakkohan se oli kertoa, mutta se jäykistä keskusteluamme melko lailla.

Julkisuuteen tulivat myös joidenkin nepalilaisravintoloiden toimintaan liittyvät ihmiskauppaepäilyt. Helsingin Sanomat julkaisi asiasta Paavo Teittisen hienon, tutkivasta journalismista syntyneen artikkelin (mm. HS 8.3.2020).

Poliisi selvittää tätäkin asiaa, mutta asian uusista vaiheista en tiedä. Ihmiskaupan uhrit työskentelevätkin usein ravintola-alalla mutta paljon myös prostituutiossa.

En osta tomaatteja Närpiöstä!

Kun syömme tomaatteja, mansikoita ja metsämarjoja, ehkä useimmiten syömme siirtotyöväen työn tuloksia.

En näe siinä mitään vaaraa enkä ongelmaa, jos käytännöt ovat länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan ihanteiden mukaisia.

Tomaatit ovat tärkeitä Närpiölle ja muillekin Pohjanlahden rannikon viljelijöille. Muuan viljelijä, jota ei tietämäni mukaan ole yhdistetty näihin rikosepäilyihin, tuottaa joka viidennen Suomessa myydyn tomaatin.

2000-luvun alussa Suomessa oli melkein 3 000 kasvihuoneviljelijää. Nyt heitä on alle 1 000, eniten Pohjanmaalla. Pienet katoavat. Pohjanmaalla tuotetaan kaikista tomaateista ja kurkuista enemmän kuin neljä viidestä.

En enää osta tomaatteja Närpiöstä. En osta niitä muualtakaan Suomesta ennen kuin katson, miten niitä tuotetaan ja missä oloissa kasvattajat elävät.

Ja käyn Suomessa vain yhdessä nepalilaisessa ravintolassa. Siihen on syynsä.

Suosi kotimaista

Ne, jotka puhuvat kotimaisen tuotannon suosimisesta, ovat kovan paikan edessä. Miten tuotetaan kotimaisia tomaatteja, mansikoita ja marjoja? Entä missä ravintoloissa käyt?

Onko niin, että haukumme suuria imperialisteja ja rosvoparoneja vain siksi, että itse olemme liian pieniä?

Venäjä – kerran Hawaijilla, Alaskassa ja melkein San Franciscossa

Vastaa

1800-luvun alussa venäläisillä oli siirtokuntansa tunnin ajomatkan päässä nykyisen USA:n San Franciscosta. Venäjästä tuli pohjoisen Tyynen valtameren suurvalta, kun se 1500- ja 1600-luvulla valloitti ensin Uralin alueet ja sitten Siperian. 1700-luvulla Venäjä perusti siirtokuntia meren taakse Pohjois-Amerikkaan ja hallitsi hetken myös Havaijia.

Loistokas epäonnistuminen

Venäjä möi Pohjois-Amerikan alueensa Yhdysvalloille vuonna 1867. Se oli kuitenkin vain sattuman käännös tapahtumasarjassa, jonka tuloksena suuri osa Pohjois-Amerikkaa voisi kuulua Venäjälle tänäkin päivänä.

Onnistuminen oli lähellä, selviää Owen Matthewsin kirjasta “Glorious Misadventures. Nikolai Rezanov and the Dream of Russian America.” (2013). Kirjan nimen voisi kääntää ”Loistokas epäonnistuminen”, mutta kirjaa ei ole suomeksi.

Ongelmat, jotka raunioittivat Venäjän Amerikan valloituksen, ovat hämmentävästi samankaltaiset kuin ne, joita pidetään Venäjän kehityksen esteenä nykyaikana.

Suurin takaisku tuli, kun siirtokuntia hallinnut Venäjän Amerikan kauppakomppania joutui tsaari Nikolai I:n epäsuosioon. Kauppakomppaniassa oli monia liberaaleja ja kapinallisia nuoria aatelismiehiä, jotka halusivat uudistaa Venäjän. Tsaari piti heitä syyllisinä häntä vastaan suunnattuun kapinaan vuonna 1825.

Matthews kertoo maailmanvalloittajan ja visionäärin, venäläisen aatelismiehen Nikolai Petrovitš Rezanovin traagisen tarinan. Rezanov, juuriltaan tataareja, oli kolmen tsaarin luottomies. Tiedetään, että myös suomalaisia oli mukana kauppakomppaniassa ja Alaskassa.

Siperian ja pohjoisen Tyynen valtameren valloitus perustui maailmanlaajuisen turkiskaupan houkutuksille. Kiinan Kantonissa arvokkaimmista turkisnahoista maksettiin enemmän kuin merimiehen vuosipalkka. Hyvä kilohinta saatiin myös joidenkin eläinten peniksistä. Niitä käytettiin seksuaalisen voiman ihmelääkkeenä.

Valtio organisoi kauppaa huonosti tai suorastaan vahingollisesti. Aatelismiehiltä kauppa oli kielletty. Uralin, Siperian ja Alaskan valloittajat olivat omaa onneaan rakentaneita seikkailijoita. He olivat aikansa oligarkkeja, joiden joukossa oli suuri määrä roistoja ja rikollisia. Laki ei suojellut paikallista väestöä.

Siperian kuningas

Mahtavin mies idän suunnalla oli “Siperian kuningas” Grigori Ivanovitš Šelihov. Hän loi Venäjän Amerikan kauppakomppanialle perustan. Hänen puolisonsa ja sittemmin Natalia oli yhtä tarmokas ja johti monia asioita omin päin.

Nikolai Petrovitš ryhtyi Šelihovin kumppaniksi. Myöhemmin hän avioitui Šelihovin tyttären kanssa. Rezanov oli se, joka suhteillaan järjesti tarvittavat avut tsaarin hovista Pietarista.

Vaikka venäläiset olivat muiden lailla hyödyntämässä Pohjois-Amerikan ja Aasian kaukokauppaa, he epäonnistuivat. Venäjältä puuttui finanssijärjestelmä, joka olisi tukenut suurimittaista, pitkän tähtäimen työtä. Kauppiaat eivät voineet koota riittävän suuria laivastoja eivätkä pystyneet vuosikausien mittaviin operaatioihin.

Edes huoltokuljetuksia ei kyetty järjestämään. Rezanov voihki, että siirtokunnat olivat vieraiden valtojen toimitusten varassa. Omia laivoja oli vähän, ne olivat huonoja ja perin usein juopon miehistön hallussa.

Kolmas ongelma oli poliittinen mielivalta. Toisin kuin Britanniassa, Venäjällä suurrikkaat ja aateliset olivat riippuvaisia vallanpitäjän suosiosta. Vallanpitäjän vaihtuessa suosio ja etuoikeudet oli ostettava uudelleen. Kenelläkään ei ollut lain tuomaa pysyvää suojaa asemalleen eikä omaisuudelleen.

Hopealautasilta ja kultaisista kannuista

Venäjän Amerikan taru päättyi nolosti. Kun Venäjän lippua laskettiin juhlallisin seremonioin Uudessa Arkangelissa eli nykyisen Alaskan Sitkassa, lippu takertui tankoon eikä sitä saatu alas. Vasta kolmas tankoon kiivennyt mies sai kiskottua lipun alas, kertoi seremoniaa seurannut suomalainen seppä Toomas Ahllund.

Tämä yksityiskohta saa oman symbolisen merkityksensä Venäjän historiassa. Muita lipunlaskuja ei tultane näkemään. Riita Kuriilien saarista Japanin kanssa jatkuu yhä. Kiista Sahalininkin saaresta alkoi kauppakomppanian aikana. Rezanov kävi seudulla omaa sotaansa.

Owen Matthews on kirjoittanut upean tarinan miehen elämää suuremmista unelmista. Nikolai Rezanov eli Pietarin hovin loistossa, Siperian villissä maailmassa ja maailman merillä. Hän söi hopealautasilta ja kultaisista kannuista, ja hän näki nälkää ja paleli. Kaikki hänen unelmansa romahtivat.

Venäjällä yksilön suuruus näkyy kohtalon – tai järjestelmän – kanssa käydyssä painissa. Erikoista on, että jo Neuvostoliiton aikana tästä tsaarin kamariherrasta tehtiin rock-ooppera. Tekstin loi runoilija Andrei Voznesenski, Boris Pasternakin oppilas. Sävellys on Aleksei Rybnikovin. Esityksen tuotti ja ohjasi Mark Zaharov. Hän sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista.

Pisimpään maailmassa esitetty musikaali?

Rock-ooppera “Junona ja Avos” (Юнона и Авось) on yksi osoitus Venäjän kulttuurin ja politiikan ristiriitaisuuksista – hyvässä ja pahassa. Ooppera syntyi vuonna 1981 eli ennen Mihail Gorbatšovin vapaamielistä politiikkaa, perestroikkaa ja glasnostia.

Oopperaa esitetään yhä täysille katsomoille Moskovassa. Se näytettiin televisiossa vuonna 1983, ja on kiertänyt monissa maissa. Se esitettiin myös riisuttuna versiona Helsingissä huhtikuussa 2014. (Kyllä, olin sielläkin, vaikka olin nähnyt esityksen jo jonkun kerran Moskovassa kahdessa paikassa, Lenkomissa ja Teatteri Estradissa.)

Ensimmäisestä neuvostoliittolaisesta rock-oopperasta tuli maan uudistuspolitiikan kulttuurinen symboli. Se on varmasti yksi pisimpään yhtäjaksoisesti esitetty näytelmä tai musikaali, mutta se voi jo olla kaikkein kauemmin yhtäjaksoisesti ohjelmassa ollut esitys teatterissa.

Kenties suurin rakkaustarina

“Junona ja Avos” sopi aikaan, jolloin kylmä sota hellitti ja ydinsodan uhka väheni. Silloin saattoi kertoa venäläisen aatelismiehen ja tsaarien suosikin, Nikolai Petrovitš Rezanovin, rakkaudesta San Franciscon espanjalaislinnoituksen päällikön tyttäreen, Conchita Arguelloon. Rezanov tapasi Conchitan hoitaessaan Venäjän asioita Venäjän alueella lähellä nykyistä San Franciscoa. Myös espanjalaiset olivat yltäneet samoille seuduille. Nikolai Petrovitšin ja Conchitan rakkaus ylitti kansallisuudet, uskonnot ja politiikan. Rezanov ei ollut lähelläkään sosialistisen työn sankarimallia. Koska Espanja oli katolinen, Rezanovin piti lähteä maailman toiselle puolelle hakemaan tsaarilta lupaa avioitua vääräuskoisen kanssa.

Ennen Rezanovin lähtöä rakastavaiset tapasivat toisensa kahden kesken kaiketi vain kerran – ja mitä luultavammin vain kovin ujosti ja häveliäästi. Rakkaus ja kaipuu jäivät molempien loppuelämäksi.

Ooperan juoni on pääpiirteissään tosi. Nimensä ooppera sai kahdesta laivasta. Sanaa ”авось” käytetään myös viittaamaan toiveiden ja kohtalon leikkiin. Siinä leikissä elämän arpa ei suosinut Nikolai Petrovitšia eikä Conchitaa.

Miksi sensuuri hyväksyi?

Jostakin syystä sensuuri salli tällaisen esityksen. Sitä tekijätkin ihmettelivät, sillä säveltäjä Aleksei Rybnikovin yksitoista muuta rock-oopperaa oli kielletty alkuunsa.

Yksi Venäjän rikkaus on tyylien mielikuvituksellinen yhdisteleminen. Niin tässäkin. Tsaarien ajan symbolit ja rock-oopperan keinot sekoittuvat uskonnollisiin ja poliittisiin mielikuviin sekä tietenkin rakkauden veisuuseen.

Ulkopuolisen on vaikea ymmärtää, missä ovat vakavan ja parodisen esityksen rajat. Ultramoderni kulkee limittäin muhkean paatoksen ja pilan päiten leikittelyn kanssa. Symboliikka on venäläisen sielun ja kulttuurin pitkän juuren mukaista. Oopperassa lauletaan hallelujaa myös rakkaudelle.

Rezanovin otteesta rakkauskin lipesi. Hänen kovasti rakastamansa puoliso Anna Grigorijevna oli kuollut seitsemän vuoden avioliiton jälkeen lapsivuoteeseen. Toinen rakkaus jäi maapallon toiselle puolen. Rezanov kuoli väsyneenä ja onnettomana paluumatkallaan San Franciscosta Pietariin vuonna 1807 Krasnojarskissa Siperiassa.

Hänen ei tarvinnut nähdä elämäntyönsä ja kunniansa tuhoutumista, vaikka hän jo kulki tuhonsa tietä.

Krasnojarskissa on Rezanovin patsas. Olen käynyt sitä katsomassa. Mies ei ole esikuvani. Hän oli väärällä tavalla turhamainenkin. Mutta kunnioitan sitä politiikan, sielun ja rakkauden leikkiä, mitä kohtalo hänen elämällään pelasi. Tässä en voi kertoa siitä tarkemmin; se on kerrottu Owen Matthewsin hienossa teoksessa.

En unohda sinua koskaan – en näe sinua enää koskaan

Conchita sai tiedon sulhasensa kuolemasta seuraavana vuonna, kun erään laivan mukana tullut kulkija kertoi asiasta. Ajatella – silloinkin tieto toisesta kulki maapallon toiselle puolelle! Conchita ei koskaan avioitunut vaan halusi pysyä uskollisena Nikolai Petrovitšin muistolle. Myöhemmällä iällään Conchita sulkeutui luostariin ja kertoi tarinansa uskonsiskolleen.

En unohda sinua koskaan – en näe sinua enää koskaan, lauletaan oopperan herkässä iskelmässä. Я тебя никогда не забуду / Я тебя никогда не увижу. Se on ollut suosittu Venäjällä, kuten se oli Neuvostoliitossakin.

Tämä ooppera ei kuitenkaan ole neuvostoliittonostalgiaa. Esitys on aidosti Venäjän nostalgiaa. Sellaisena se Neuvostoliitossakin jo aikanaan ymmärrettiin.

Miksi Suomen pitää liittyä Natoon?

Vastaa

Julkaistu aiemmin: Kanava 2/2004. Samasta myös: Helsingin Sanomat 28.11.2005 (Vieraskynä).

Saatteeksi

Tämä varmasti provokatorinen artikkelini julkaistiin ensimmäisen kerran Kanavassa no. 2/2004. Koko asia oli silloin jotakuinkin tabu. Lisäksi kirjoitin asiasta Helsingin Sanomissa 28.11.2005
(Vieraskynä). HS käsitteli tuolloin pääkirjoituksessaan Venäjän sisäistä tilannetta.

Katson nyt aiheelliseksi julkaista artikkelin tässä uudelleen. Se on varmasti outo kirjoitus pasifistilta, joka olen. Olen kuitenkin myös historioitsija, jolla on hiukan kyyninen geopoliittinen pinttymä. Tiedän kyllä, että akateemisen tutkimuksen muodeista geopolitiikka katosi identiteettipoliitikoiden ja muiden uusien korostusten tieltä.

En muuta kirjoituksesta mitään, vaan jätän sen sellaiseksi kuin se tuolloin ilmestyi Tarja Halosen ensimmäisellä presidenttikaudella. Kun kirjoitus ilmestyi, sain kohtuullisen määrän palautetta mutta liki pelkästään ilkeilyjä ja herjauksia. Jotkut ystäväni olivat hämmästyneitä ja pettyneitä. Pyydän silti huomaamaan, että yritän katsoa Suomen turvallisuuspolitiikan lähtökohtia aivan kiihkottomasti ja erityisesti ilman höyhensaarten utuja. En minäkään tästä pidä.

Toivon todella, että olen väärässä ja toivon myös, että voidaan löytää toimivia ja vahvoja mutta vähemmän karkeita turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Se, miksi siltä ei ole minusta näyttänyt, selviää tästä eli kirjoituksestani vuonna 2004 eli

Miksi Suomen pitää liittyä Natoon?

Suomen puolueettomuudella on lyhyt historia. Se on myös väärin ymmärretty historia. Ennen kuin puolueettomuudesta tuli myytinomainen kansallinen hyve, se oli reaalipolitiikkaa, jonka tarkoitus oli turvata ne valinnat, joita oli tehty ennen kuin puolueettomuuspolitiikka oli tarpeen.

Suomen poliittisia ja taloudellisia suhteita länsimaihin on usein vähätelty, mutta enimmäkseen vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suomalainen kulttuuri sai länsimaisen perustansa jo pronssiajalla eli viimeistään ajanlaskumme alun vaiheilla. Ulkomaankauppaa on enimmäkseen käyty etelään ja länteen iän kaiken.

Vain joinakin vuosikymmeninä 1800-luvun puolivälissä Venäjä kasvoi kaikkia muita kauppa-alueita suuremmaksi. Öljykriisin aikaan 1970-luvulla, kun öljyn hinta nousi viisinkertaiseksi, Neuvostoliiton osuus kaupasta oli enimmillään viidennes. Tärkeämpää on, että muiden maiden osuus oli neljä viidennestä.

Ennen pitkää toisen maailmansodan jälkeen Suomi liittyi tärkeimpiin länsieurooppalaisiin taloudellisiin yhteistyöjärjestöihin. Myös ulkomaankaupan vapauttaminen 1950-luvulta alkaen oli likimain samanaikainen prosessi monien länsimaiden kanssa.

Suomi ei ollut myöhässä yhdentymiskehityksestäkään. Vapaakauppasopimuksesta EEC:n eli Euroopan unionin edeltäjän kanssa neuvoteltiin samaan aikaan, kun Britannia, Tanska ja Irlanti neuvottelivat jäsenyydestään. Suomen sopimus tuli voimaan vuotta myö- hemmin, 1974.

Neuvostoliiton vaikutus ei estänyt markkinatalouden kehittämistä muiden länsimaiden lailla. Hävitty sota ja Neuvostoliiton mahdin kasvu johtivat kuitenkin kansalliseen itsetutkiskeluun, joka tuotti uudenlaisen kulttuurisen omankuvan. Sen aineksista varovainen poliittinen kielenkäyttö muovasi länsisuuntauksen ohjelman, jolla pyrittiin kehittämään suhteita länsimaiden kanssa Neuvostoliiton epäilyksiä herättämättä. Viitteet länsimielisyydestä hukutettiin Suomen ja Neuvostoliiton erityistä ystävyyttä ylistävän vakuutteluihin. Siten vaikka länsisuuntaus oli kaiketi useimmille vaikuttajille määrätietoinen lähtökohta, sen puolesta ei elämöity. Tämän vuoksi sitä on kutsuttu myös ”suomettumiseksi”.

”Suomettuminen” kuvaa kuitenkin huonosti sitä, että taloudessa länsisuuntaus oli johdonmukainen. Politiikassa suomettumisen ilmiöt saattoivat olla todellisempia. Tämä johtui osittain siitäkin, että monet pyrkivät antamaan Neuvostoliiton kanssa vaihdetuille julistuksille pakollisia muotoja todellisemman.

Tämä hämmensi länsimielisiä piirejä, mutta se ei ollut aina haitaksi ulkopolitiikalle. Se miellytti Neuvostoliiton johtoa ja, toisaalta, tällä tavalla myös sisäpolitiikassa ostettiin tukea epäilevien joukosta kauppapolitiikan länsiyhteyksille.

Avoimesti Neuvostoliittoa arvosteleva länsisuuntaus leimattiin Neuvostoliiton taholta antikommunismiksi. Neuvostoliitossa sillä tarkoitettiin Suomen virallisen ulkopolitiikan vastaisuutta ja vihamielisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan. Suomen johtavien poliitikkojen joukossa avoimen länsisuuntauksen kannattajia oli vähän.

Venäjä

Vaikka Suomi oli ennen pitkää sodan jälkeen mukana Länsi-Euroopan taloudellisessa yhteistyössä, länsimaissa Suomi-kuvaa hämmensivät monet seikat. Neuvostoliitto hallitsi liittoutuneiden valvontakomissiota Suomessa, ja valvontakomission pelättiin ohjaavan poliittista kehitystä. Ei se tietenkään aivan väärä pelko ollut. Valvontakomissio poistui, kun rauhansopimus valmistui 1947. Seuraavana vuonna solmittiin kuitenkin Neuvostoliiton kanssa ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus (yya), jota suomalaiset joutuivat selittelemään parhain päin kieli keskellä suuta. Kaiken lisäksi tiedotusvälineet länsimaissa levittivät kauhukuvia pienten maiden kohtalosta Neuvostoliiton puristuksessa. Sellainen ei antanut aina sijaa asialliselle kuvaukselle Suomen politiikasta.

Presidentti J. K. Paasikivelle omanlainen puolueettomuus oli jo irtiotto Neuvostoliitosta. Poliitikkojen korostuneet ystävyyssuhteet neuvostojohdon kanssa olivat Paasikivelle pakon sanelema vaihtoehto. Hän valitteli sitä, että itänaapurin todellisesta luonteesta ja uhkakuvista ei voinut kertoa avoimesti. Sittemmin monet niistäkin, jotka alkujaan pitävät Suomen ulkopolitiikan suuntausta Paasikiven lailla vain pakon sanelemana luovimisena, katsoivat puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden hyveeksi, joka muista seikoista riippumatta oli parempi vaihtoehto kuin liittoutumien rakentaminen.

Presidentti Mauno Koivisto kirjoittaa muistelmissaan (1995), että Suomi liittyi EU:iin enemmän turvallisuuspoliittisista kuin taloudellisista syistä. Mutta hänkin totesi, että sellaista ei pitänyt mennä ääneen sanomaan. Poliitikkojen vaitiolo saattoi osaltaan johtaa siihen, että idänpolitiikassa ystävyydenvakuuttelut tuntuivat monista todellisemmilta kuin suomalaiset päättäjät olivat tarkoittaneet. Sodanjälkeisille sukupolville Neuvostoliitto näyttäytyi myös rauhanliikkeen johtajana.

Yhdysvaltojen rooli demokratian etuvartiona ei ollut selvä. Vietnamin sota ja Yhdysvaltojen järjestämät sotilasvallankaappaukset eri maissa, eritoten Chilessä (1973), todistivat muusta. Poliittiset mielikuvat eivät ole kestohyödykkeitä, vaan jokainen sukupolvi on valloitettava uudelleen.

Presidentti

Neuvostoliiton-suhteissa Suomen presidentillä oli ainutlaatuinen asema. J. K. Paasikivi loi mallin presidentistä, joka omin yhteyksin ja henkilökohtaisin kyvyin pystyi hoitamaan vaikeat asiat Neuvostoliiton kanssa Suomen kannalta tyydyttävästi. Sittemmin Urho Kekkonen kehitti tämän lähtökohdan presidentilliseksi diplomatiaksi, joka ei aivan mahtunut parlamentaarisen demokratian muotoihin.

Mauno Koivisto oli kuitenkin viimeinen presidentti, joka saattoi uskoa omaavansa henkilökohtaiset yhteydet ja kyvyt, mukaan lukien kielitaidon, hoitaakseen Neuvostoliiton- ja Venäjän-suhteet Paasikiven ja Kekkosen lailla. Tässä suhteessa presidentti Martti Ahtisaari oli ensimmäinen sodanjälkeisen sukupolven presidentti. Myöskään tasavallan presidentti Tarja Halonen ei voi luottaa pelkästään henkilökohtaiseen vaikutusvaltaansa Venäjän asioissa. Jo tämän johdosta kansainvälinen yhteistyö Venäjän-politiikassa tulee Suomellekin tärkeäksi liittoutumista riippumatta.

Kun Neuvostoliitto alkoi hajota, Suomi oikoi Pariisin rauhansopimusta yksipuolisesti edukseen, jätti yya-sopimuksen sikseen, liittyi EU:iin ja hankkii hävittäjänsä Yhdysvalloista. Lisäksi Suomi liittyi Naton yhteistyöneuvostoon ja ryhtyi suunnittelemaan taisteluhelikoptereiden hankintaa. Mutta oireellisempaa on se, että yhteistyö Venäjän kanssa on ollut hankalaa. Neuvottelut ovat epäonnistuneet tämän tästä, koskipa asia maiden välistä kuorma-autoliikennettä, tullimuodollisuuksia, Itämeren suojelua tai muita asioita. Jälkikäteen Venäjällä on viitattu kintaalla niillekin tuloksille, joista suomalaiset uskoivat jo sopineensa.

Venäjän suhde Suomeen on muuttunut. Sosialismin aikana Suomi oli erityisen tarpeellinen Neuvostoliitolle, sillä Neuvostoliitto tarvitsi poliittisesti ystävällismielisen valtion rauhanomaisen rinnakkaiselon malliksi. Nykyisellä Venäjällä ei ole tällaisia tarpeita. Vieläpä on niin, että Venäjällä on useita liittolaisia valittavaksi. Länsimaat ovat katsoneet, että Venäjän epävarman kehityksen ja arvaamattomuuden uhkaa voidaan parhaiten hallita rakentamalla suhteita Moskovaan. Länsivallat kilpailevat Venäjän-suhteista.

Olisikohan nyt Suomen aika muistuttaa katteettoman myöntyväisyyspolitiikan harhoista?

Yhdysvallat

Toisen maailmansodan suurimpia voittajia olivat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Historiankirjoitus ja yhteiskuntatieteet seurasivat poliittisia muutoksia. Tässä suhteessa Suomi ei ollut erityinen poikkeus, vaan angloamerikkalaiset vaikutteet hallitsivat kaikkialla länsimaissa, ehkä Ranskaa lukuun ottamatta. Marxilaisten tieteensuuntien nousu 1960-luvulla ei ollut sekään vain Neuvostoliiton mahdin tulosta. Radikalisoitumiseen vaikuttivat ehkä jopa enemmän siirtomaiden itsenäisyysliikkeet ja niiden myötä kärjistynyt länsivaltojen arvostelu. Yhteiskuntatieteiden uudet lähtökohdat pukivat arvostelun radikaalin poliittisen ohjelman muotoon. Kehitysmaiden riisto sai saman syyn kuin työväen riisto kapitalismissa.

Suomessa tasapuoliselle historiankuvaukselle koitui haitaksi erityisesti se, että Länsi-Saksasta tuli Euroopan syntipukki. Saksan kielen taito kävi harvinaiseksi, ja kulttuurin tutkimuksesta tuli muodikkaasti angloamerikkalaisten virtausten seuraamista. Kuitenkin keskiajalta lähtien suomalaisten Eurooppa on ollut paljolti saksankielinen Eurooppa.

Mielenkiintoista on, että anglo-amerikkalaisen vaikutuksen ylivoima yhteiskunta- ja kulttuuritieteissä ei ole hillinnyt amerikkalaisvastaisuutta. Syynä lienee osittain se, että Yhdysvalloissa monet sivistyneistön edustajat ovat olleet maansa politiikkaa vastaan. Suomalaisten amerikkalaisvastaisuus ehkä osaltaan selittää suomalaisten Nato-vastaisuutta.

Euroopan unioni

Kansalaiskeskustelussa rauhaan ja ystävyyteen liitetään vain puolueettomuus. Sen pohdinta, ovatko ihanteet ja kansakuntien edut todella kaikille yhteisiä ja yhteisesti puolustettavissa, tuntuu monista jo melkein kuin sodan lietsonnalta. Suomessa on ollut tapana korostaa eri valtioita yhdistäviä ja yhteisiä lähtökohtia, esimerkiksi YK:ta. YK on puolustanut hyökkäyksen kohteeksi joutunutta valtiota vain kahdesti: Etelä-Koreaa 1950-luvun alussa ja Kuwaitia 1990—91. Etelä-Korean puolustamisesta saatiin aikaan päätös, koska Neuvostoliitto oli äkeissään jättäytynyt turvallisuusneuvoston työstä eikä sen vuoksi voinut käyttää veto-oikeuttaan.

Kuinka realistista on olettaa, että YK puolustaa seuraavan kerran hyökkäyksen kohteeksi joutuvaa maata?

Vielä hatarammassa on EU:n yhteinen puolustus. Jäsenvaltioilla ei ole minkäänlaista koetultua ja kyvykästä sotilasyhteistyötä. Niiden armeijat eivät ole yhteensopivia, ja vielä vähemmän ne ovat valmiit toimimaan tehokkaasti yhdessä.

Kaiken lisäksi EU:n poliittinen kyky näissä asioissa on osoittautunut kerrassaan heikoksi. Asiaa mutkistaa se, että eritoten Ranska on ollut omapäinen sopimus-kumppani niin Natossa kuin EU:ssakin. Luultavasti EU:n suuret maat noudattaisivat uusia puolustussopimuksia yhtä valikoivasti kuin muitakin tähänastisia sopimuksia. Ehkä olisi parasta, jos Nato olisi Pohjois-Amerikan ja EU-maiden yhteinen puolustusliitto. Tällainen ”yhdistyneiden länsimaiden” puolustusliitto on vielä haaveilua. Kuitenkin jo nyt Nato-maiden joukot muodostavat parhaan osan EU-maiden armeijoista.

Nato

Poliittista painotusta ei ole ainoastaan sotilaallinen uhka. Painostuksena toimivat myös muut uhkakuvat ja epävarmuus. Suurvallat voivat käyttää luomaansa pelkoa hyväkseen silloinkin, kun ystävyyttä vakuutellaan. Nato jäsenyyden ensimmäinen kysymys ei ole se, onko jokin maa uhka Suomen turvallisuudelle. Ensimmäinen kysymys on se, voidaanko epävarmuudella ja arvaamattomuudella vaikuttaa vähemmän sellaisen maan politiikkaan, joka on Naton jäsen kuin sellaisen maan politiikkaan, joka ei ole Naton jäsen.

Nato jäsenyydellä on kaksi etua: Hyökkäys Nato-maan kimppuun on epätodennäköisempää kuin hyökkäys jonkun muun maan kimppuun. Toiseksi, Natomaat tuskin käyvät poliittista lehmänkauppaa jäsenmaillaan. Juuri Suomessa pitäisi muistaa, että Baltian maiden itsenäisyydellä käytiin kauppaa jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen eikä vasta toisen maailmansodan alla. Ranska, Britannia tai Yhdysvallatkaan eivät tukeneet Baltian maiden itsenäisyyttä pitkään aikaan.

Toki jäsenyydellä voi olla myös haittansa. Jäsenyys voi viedä Suomen selkkauksiin, joista muutoin vältyttäisiin. Toisaalta, Yhdysvallat ei ole tarvinnut eikä tarvitse Natoa kaikissa selkkauksissaan. Nato-maat ovat osallistuneet yhteisiin toimiin perin valikoivasti. Jäsenmaiden keskinäisiin turvatakuihin on vedottu vain kerran, syyskuun 2001 terroristihyökkäyksen jälkeen.

Vaarana on ehkä myös se, että Naton jäsenenä Suomi valikoituisi terroristien maalitauluksi. Tätä kysymystä tärkeämpi seikka on kuitenkin se, millaisia seuraavat suuret sodat voivat olla. Paljon puhutut ”täsmäaseet” ovat saaneet monet uskomaan, että tulevaisuuden sotia käytäisiin rajoitetummin ja herrasmiesmäisemmin kuin ennen. Se on suuri harha. Parhaita ”täsmäaseita” on vain muutamalla länsivallalla, jotka ovat toistaiseksi voineet käyttää niitä täydellisen ylivoiman oloissa. Muilla on ydinpommeja ja muita joukkotuhoaseita, joilla tuhotaan kaupunkeja ja tuhansittain ihmisiä.

Terrorismi, erotukseksi ”oikeasta” — tai jopa ”reilusta” sodankäynnistä – on yhdistetty pelkästään ääriryhmiin. Mutta tuskin on liian kyynistä ajatella, että missä tahansa suuressa sodassa osapuolet uhkaavat ajautua väistämättä keinoihin, joilla saadaan aikaan suurin pelko ja pahin tuho. Sotaan ovat aina kuuluneet myös terroristi-iskut rintamien takana. Kaiken lisäksi seuraavat suuret sodat voivat olla poliittis-uskonnollisten liittoutumien tai jopa maanosien välisiä. Toiveet yhteisistä pelisäännöistä ovat unennäköä.

Vakavat selkkaukset voivat uhata Suomen puolueettomuutta kaikissa tapauksissa. Liittoutumien rakentaminen sellaisessa tilanteessa voi olla myöhäistä, vaikka lopulta hädän hetkellä haluaisimmekin liittoutua niiden maiden kanssa, joiden arvot sittenkin ovat lähimpinä omiamme niin politiikassa, taloudessa kuin kulttuurissakin.

Talvisodassa neuvoteltiin sotilaallisesta avusta länsivaltojen kanssa koko sodan ajan. Sota päättyi ennen neuvotteluja.

Toisenlainen Suomi

Suomen historiankuvaa hallitsee syrjäinen ja osaton Suomi. Tällainen kuva tukee varovaisuutta ja syrjästä seuraamista, ja mielikuvat onkin valjastettu ulkopolitiikkamme tueksi tämän tästä. Syrjäisyyttä ja vähäistä väestömäärää on surkuteltu suotta. Totta on, että tänne ei syntynyt suuria palatseja eikä maa ole täynnään keskiaikaisia linnojakaan. Väestöä oli liian vähän, jotta alustalaisten työstä olisi saatu revityksi riittävästi varoja yläluokan suurelliseen kulutukseen. Suomessa yläluokka on ollut pieni ja köyhä. Mutta tästä ei seuraa, että maassa olisi oltu kaikesta sivussa. Jo sata vuotta sitten puhelimia, polkupyöriä ja sähkölamppuja oli asukaslukuun nähden enemmän kuin useimmissa muissa maissa.

Keskiajalla Pohjoismaat perustivat Pohjoismaisen unionin, joka oli aikansa laajempia poliittisia liittoja. Unionin syntyyn johtaneet tapahtumat käynnistyivät Suomessa, kun Suomea hallinnut Turun linnanpäällikkö, suomalainen Jeppe Abrahaminpoika Djäkn, ryhtyi kasvattamaan valtaansa ja sai Ruotsin kuninkaan tuen. Ruotsin kuninkaana oli kuitenkin saksalainen Albrekt, jonka vaikutusvallan kasvua ruotsalainen ylimystö pelkäsi. Se kutsui avukseen Tanskan kuningattaren Margareetan. Margareeta sai Ruotsin kruunun ja loi Pohjoismaisen unionin (1397). Se kesti 124 vuotta.

Unionin aikana Suomen asema korostui. Maassa toimineet mahtimiehet osallistuivat aktiivisesti valtakuntansa – ja vähän muidenkin — asioihin. Yksi vaikuttajista, mahdollisesti suomalaissyntyinen Viipurin linnan haltija Kaarle Knuutinpoika Bonde, oli kolmesti Ruotsin kuningas. Ajoittain Suomi oli kokonaan riippumaton Ruotsista. Näin oli 1400-luvun alussa, kun Margareeta antoi Suomen hallittavaksi kasvattipojalleen ja tulevalle unionikuninkaalle Eerik Pommerilaiselle.

Myös Venäjän vallan aikana talouden ja politiikan omaleimaisuus säilyi. Kerrassaan erikoista on, että Suomella ei ollut vain omaa rahaa vaan Suomi — ainoana Pohjoismaana ja ilman Venäjää — liittyi Ranskan johtamaan latinalaiseen rahaliittoon 1878. Markka sidottiin kultakantaan Ranskan frangin kautta, kuten esimerkiksi Belgia, Sveitsi ja Italia tekivät. Ruotsi liittyi kultakantaan epäonnisen pohjoismaisen rahaliiton kautta.

Suomessa on etsitty liittolaisia aloitteellisesti toisen maailmansodan päättymiseen saakka. Sen sijaan ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus Neuvostoliiton kanssa hyväksyttiin pitkin hampain. Suomelle tuli tärkeäksi korostaa puolueettomuuttaan, sillä maan poliittinen johto ei halunnut Neuvostoliiton liittolaiseksi.

Kirjoittaja on Suomen historian dosentti.

—

Huomautus: Tämä kirjoitus liittyy teemaltaan myös artikkeliini Aamulehdessä 30.6.2008 otsikolla ”Venäjä saa uuden etsikkoajan”. Artikkeli löytyy englanninkielisenä täällä.

Uusasiallisuuden julistus eli huutavan ääni korvessa?

Vastaa

Nykyaikaa hallitsee turhamainen, joskus jopa vähä-älyinen sensitiivisyyden muoti. Se tarkoittaa halua loukkaantua, halua kokea vääryyttä ja itsepintaista tahallista tapaa ymmärtää toisen puhe ja tarkoitus väärin.

Sillä tavalla tehdään asiasta kuin asiasta suuri numero. Sillä tavalla puolustetaan omaa ehdotonta oikeaoppisuutta ja siihen sidottua omaa identiteettiä. Identiteettiä hallitsevat ja muokkaavat rajat, joilla oman minän yksilöllisyys tahdotaan määritellä. Identiteettiä ei etsitä avoimuudesta eikä maailman moninaisuudesta. Henkinen kasvu, joka on kulttuurin vuosituhantisia teemoja, ei ole enää edes käsitteenä tuttu.

Sensitiivisyyden muotia selittää äärimmilleen paisunut itsekäs yltiöindividualismi. Yltiöindividualismi vaatii oman elämän sääntöjä ehdottomiksi.

Aikoinaan yksilönvapaudella ja liberalismilla ymmärrettiin täsmälleen päinvastaista. Se tarkoitti tilan antamista vieraalle, erilaiselle. Se tarkoitti erimielisyyksien hyväksymistä ja parhaillaan jopa erimielisyyksien ymmärtämistä.

Äkkiväärä sensitiivisyys ja yltiöindividualismi ovat tehneet länsimaista mahdottomia hallita. Oikeat, todelliset uudistukset ovat mahdottomia. Sen sijaan velaksi eläminen kuvaa itsekkään, turhamaisen ihmisen pyyteitä. Valtioiden velkaisilla budjeteilla rahoitetaan keskiluokkaista elämäntapaa, joka ei ole kestävä enempää taloudellisesti kuin ympäristönkään kannalta eikä se ole sosiaalisesti oikeudenmukainen.

Hitauden ja hiljaisuuden eduista

Kaikki vilkkuu ja piipittää, ja kaiken pitää näkyä. Mitään ei tarvitse osata eikä olla, sillä liian monet ovata kadottamassa halua punnita sitä, mitä tiedetään, osataan ja mitä todella on. Se, että siltä näyttää, riittää liian monille.

Sivistys ja tieto ovat vaikeita asioita. Ne edellyttävät kärsivällisyyttä ja sitkeää mieltä. Ne edellyttävät kirjojen lukemista, ja ne edellyttävät kuuntelemista, keskustelua ja uteliaisuuteen pohjautuvaa väittelyä. Muodot voivat vaihdella, joskin olen likimain varma, että televisio-ohjelma ”Sohvaperunat” (YLE), jossa katsotaan, kun ihmiset katsovat television viihdeohjelmia, auttaa perin vähän.

Sivistykselle hitaus ja hiljaisuus ovat elämäntapa ja elämän laatua. Mutta voiko hiljaisuutta puolustaa olemalla hiljaa?

Ilman tietoa ei ole minkäänlaista sivistystä. Totuus voi olla suhteellinen, mutta se ei tarkoita, että se olisi mielivaltainen ja että mikä tahansa asia olisi tosi tai perusteltu väite. Muodikkaat, kaiken suhteellisuutta korostavat hokemat ovat älyllistä laiskuutta. Tällainen älyllinen laiskuus on totuuden jälkeiseksi ajaksi kutsutun ilmiön tärkeimpiä syitä. Maailma ei ole mielipiteidemme mukainen.

Tietomme ja ymmärryksemme on kuitenkin rajallista. Siksi ihanteet ovat tärkeitä. Ihanteet ja niiden mukaiset tavat korjaavat sitä puutetta, minkä epätäydellinen tieto jättää osaksemme.

Sivistyksen haaste

Eurooppalaisen ihmisen vuosisataisia arvoja on ollut sivistys. Jo jonkun vuosisadan on haluttu katsoa, että sivistys kuuluu kaikille. Saavutukset eivät aina ole olleet erityisen ansiokkaita, mutta tällainen lähtökohtakin on maailman imperiumien ja kulttuurien joukossa harvinainen. Sivistys tarkoittaa monia asioita.

Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, että ihmisen on oltava kohtaloaan suurempi. Ei ole sopivaa antaa periksi turhamaisille tai jopa alhaisille motiiveilleen, jotta voisi perustella huonon käytöksensä ja väärät ratkaisunsa.

Niinpä myös käytöstavat, toisen kunnioittaminen, heikomman puolustaminen ja ylipäänsä ihmisyyden kunnioittaminen ovat tärkeimpiä arvoja. ”Idea on mittaamaton, toteutus rajallinen.” (Lainauksen esitetään olevan vuonna 1886 kuolleelta saksalaiselta historioitsijalta L. von Rankelta.) Se tarkoittaa, että ihanteilla on merkitystä silloinkin, kun toteutus on rajallinen.

Myös ikivanhoista magian opeista, uskonnoista ja eurooppalaisen valistusajan ihanteista voi edelleen ottaa oppia. Noituuden pelko vaati, että alhaisimmallekin oli annettava arvonsa, koska muutoin hän saattaisi kostaa noituudella. Niin ikään uskonnot ovat opettaneet – tosin esimerkissään melko lailla epäonnistuneina – että lähimmäistä, joihin ihmisyydessään kaikki kuuluvat, on autettava.

Nykyään tällaiset kannustimet puuttuvat. Rikoslakia lukuun ottamatta ei ole mekanismeja eikä pidäkkeitä, joilla hillitä itsekkyyttä ja ahneutta. Ahneudesta ja välinpitämättömyydestä kanssaihmisen hätää kohtaan voidaan tehdä jopa palkittava hyve ja ansio.

Mistä tulisi se henkisen kasvun polttoaine, joka vahvistaa inhimillisyyttä, henkisyyden kasvua ja sivistynyttä kanssakäymisestä? Kas, siinä kysymys. Huomautan, että käytän sanaa henkisyys, koska ”hengellisyys” on yleiskielessä merkinnyt etupäässä kristillistä uskonnollisuutta.

Huutavan ääni korvessa

Maailma on täynnä hienoja asioita. Maailmasta löytyy ystävyyttä, tieteitä, taiteita, työtä ja elinkeinoja, harrastuksia ja kaikenlaista kiinnostavaa tekemistä. Maailmalta löytyy myös kaunista hiljaisuutta ja levollisuutta.

Olen paatunut idealisti. Elämästä on opittava nauttimaan, vaikka maailma ei ole täydellinen. Elämä on taitolaji. Yhtä lailla elämästä on kannettava vastuunsa. Myös itsestään huolehtiminen on vastuun kantoa, sillä muutoin ei voi auttaa niitä, jotka apua oikeasti tarvitsevat.

Olen seurannut maailmaa melko hiljaa ja sivusta. Teen tässä nyt käänteen. Ehkä se ei pelasta ketään eikä mitään, ja ehkä monet tärkeimmät ajatukseni on jo mainittu kotisivuillani.

Kuitenkin siltä varalta, että saatan jotakuta innostaa asioiden tutkimisessa ja myös siksi, että tällaisella opettajan mielellä sellainen innostuksen luominen tuntuu tärkeältäkin, tulen vastaisuudessa ottamaan enemmän kantaa erilaisiin asioihin. Niihin kuuluvat monet hyvin ristiriitaiset ja kiistanalaiset asiat.

Se, riittääkö ymmärrykseni ja tietoni sellaiseen, on tietysti aina lukijan punninnassa. Tuskin kirjoitan useinkaan. Kirjoittamiseen menee aikaa. Niinpä kirjoitan harvakseltaan mutta säännöllisesti. Katson tarpeettomaksikin ottaa kantaa joka asiaan. Silti siirryn puolustamaan hiljaisuutta, hitautta ja levollisuutta korottamalla ääntäni.

Kuinka paradoksaalista se onkaan!

Musliminaisten vapautusliike – toisenlaista feminismiä?

Vastaa

Tavanomaiset näkökulmat kyllästyttävät. On aivan sama, montako kirjaa lukee jostakin aiheesta, jos kirjat vain toistavat totuttua ja jo tunnettua. Pienet uudet nyanssitkaan eivät sytytä, jos juttu on jo vanha.

Kaikki kuultu feminismistä?

Monet sanovat kuulleensa feminismistä kaiken tai ainakin riittävästi. Minä en sano niin, joskin uskon tuntevani joitakin käsitteeseen liitettyjä ajatuksia ja mielikuvia. Tottahan silti on, että vaikka olen tutkinut noitanaisia, minua ei ole koskaan pidetty naistutkijana eikä edes gender-tutkijana.

Mutta luin feminismistä kirjan, joka haastoi sen, minkä jo asiasta tunnen ja minkä opin jo vuosikymmeniä sitten esimerkiksi Erica Jongin romaaneista ”Lennä ja uneksi” (suom. 1976) tai ”Tekisit jotain elämällesi” (suom 1977). Tulkoon mainituksi, että sittemmin kirjailija maltillistui kovasti.

Feminismi sellaisena kuin se länsimaissa tunnetaan, on haastettu ilkeästi tai ainakin provokatorisesti taholta, jota minä en ole tullut ajatelleeksi. Haastajat eivät ole miehiä. Haastajat ovat naisia, joiden tausta on islamilaisessa maailmassa ja jotka avoimesti sitoutuvat uskontoonsa. Länsimaisen profaanin, maallisen maailman vastapainoksi he pitäytyvät vanhanaikaiseen häveliäisyyteen.

Silti he palvovat kulutusyhteiskuntaa, haluavat opiskella yliopistossa ja työskennellä rakennustyömaalla insinööreinä. Mainittakoon tässä erikseen, että he eivät vastusta demokratiaa eivätkä tue terrorismia, mutta he voivat haluta käyttää huivia.

Tiedostavat musliminaiset haastavat kaanonimme siitä, miten yksilön tulee ymmärtää vapautensa. He muuttavat länsimaisen julkisen tilan – kadut, torit, kahvilat, kaupat sekä koulut ja työpaikat – josta uskonnollisuus ja kainous ovat puuttuneet, mutta jossa avoin seksuaalisuus on tavanomaista, totuttua tai jopa pakollista.

Ajavatko naiset polkupyörällä

En ole keksinyt tätä omassa päässäni, vaan lähteeni on aivan toinen ja varmasti arvovaltaisempi. Lähteeni on muuan oppinut nainen, sosiologian professori Nilüfer Göle kuuluisasta pariisilaisesta eliittiyliopistosta (EHESS). Hän kirjoittaa asiasta tutkimuksessaan “Islam and Secularity. The Future of Europe’s Public Sphere” (2017). Otsikon voisi kääntää tyyliin ”Islam ja maallisuus. Julkisen tilan tulevaisuus Euroopassa”. En usko, että kirjaa tullaan ikänään suomentamaan.

Nilüfer Göle, joka on taustaltaan turkkilainen, katsoo länsimaisen maallistuneen feminismin tulleen haastetuksi muslimimaisten kasvavasta mutta erilaisesta vapautumisesta.

Tiedämme, että monissa islamilaisissa maissa nainen ei voi niin vain mennä ulos yksinkertaisesti ja halunsa mukaan. Hän ei voi kävellä vapaasti kaduilla lenkkeilystä puhumattakaan. Euroopassa naiset voivat. Toki aikanaan Euroopassakin pilkattiin naisia, jotka pukeutuivat housuihin tai ajoivat polkupyörällä.

Eurooppa on kuitenkin paikka, jossa elää muslimeja, kristittyjä sekä muita uskovaisia ja yhtä lailla kymmeniä miljoonia uskontoa tunnustamattomia ihmisiä. Maailmat ja kulttuurit vaikuttavat toisiinsa, ja ne haastavat toinen toisensa pyhät uskonkappaleet.

Yksi näistä ajatuksista on länsimainen näkemys naisen vapaudesta. Kyse ei ole niinkään siitä, tuleeko naisen olla vapaa vai ei, vaan siitä, miten naisten vapautuminen ja vapaus ymmärretään.

Pyhä kolminaisuus: uskonto, seksuaalisuus ja vapaus?

Länsimaissa seksuaalisuus on ollut keskeinen näkökohta naisten vapautumisessa. Seksin pitää olla vapaata (enkä tätä näkökohtaa ryhdy tässä soimaamaan). Yhtä lailla pukeutuminen tai naisen vartalon esittäminen tulee olla vapaata, avointa ja riippumatonta sillä tavalla kuin naiset sen näkevät. (En tätäkään ryhdy moittimaan.) Nainen voi pukeutua avoimen seksuaalisesti, tavattoman naisellisesti tai jotain siltä väliltä, tai hän voi sonnustautua aivan miesmäiseen ilmiasuun. Hän voi käyttäytyäkin kuin kunnon miehet eli kiroilla, syljeskellä ja rähjätä kadulla oluttölkki kädessä.

Kaikki tämä tulkitaan vapaudeksi, itsensä hallitsemiksi ja oikeaksi tietoisuudeksi vapaudesta. Naisten länsimaisessa ja maallisessa emansipaatiossa vartalon, fyysisen olemuksen ja seksuaalisen halun ja tunteiden kysymykset ymmärretään vapautumisen villiksi, vallankumoukselliseksi voimaksi. Tämä on ohjannut näkemystä niin henkilökohtaisuudesta ja identiteetistä kuin arvoista ja politiikasta. On vältettävä patriarkaalinen miehinen kontrolli. Yksinkertaistan nyt hiukan Gölen ajatuksen kulkemaa.

Länsimaiselle feminismille on tyypillistä myös se – sanoo Nilüfer Göle – että avoimet uskonnolliset tai henkiset tunnustukset ovat enemmän tai vähemmän sopimattomia. Niitä ei saa näyttää eivätkä ne kuulu julkiseen tilaan.

Göle katsoo tämän musliminaisten vapautumisen kritiikiksi länsimaista maallista feminismiä kohtaan. Hän kirjoittaa, että Islamilainen feminismi (Islamic feminism) rikkoo rajan uskonnollisen ja maallisen välillä. Musliminaiset sitoutuvat avoimesti uskontoonsa myös julkisessa tilassa, kuten kaduilla, kouluissa ja työpaikoilla. He hämärtävät eron uskonnollisen ja maallisen identeetin välillä. Niin ikään rajat henkilökohtaisen ja julkisen, oman itsensä (identiteetin) ja seksuaalisuuden tai uskonnollisen ja maallisen välillä menevät sekaisin ja kietoutuvat toisiinsa.

Göle toteaa, että tämän vuoksi musliminaiset hämmentävät ja loukkaavat länsimaisia maallistuneita naisia. Musliminnaiset horjuttavat yksityisen ja julkisen tasapainoa oman identiteetin rakentamisessa. He haluavat olla sekä uskonnollisia että moderneja. Länsimaalaisten kannalta tilanne on anakronistinen.

Professori Nilüfer Göle sanoo, että julkinen tila, sosiaalinen elämä ja sen kaanonit ovat muuttumassa tavalla, joka on vaikea asia suurelle osalle länsimaista yleisöä Hän nimenomaisesti korostaa, että se on vaikeaa myös oppineelle eliitille ja liberaaleille, koska vapautumisen oppi on niin erilainen ja epäsovinnainen.

Korostan, että en ole tässä kommentoimassa asiaa millään tavalla. Halusin esitellä kirjan pääajatuksia, koska teos teki minuun vaikutuksen kirjoittajan rohkealla, avantgardistisella otteella. Länsimainen demokratia, liberaalit arvot ja naisten vapautuminen ovat markkinatalousmaiden poliittisen kulttuurin keskeisimpiä narratiiveja. Gölen ajatukset olivat minulle uusia, vaikka olen joskus hiukan ja hiukan vähemmällä innostuksella silmäillyt toisen feministisen feminismi-kriitikon, Camille Paglian, ajatuksia (Häneltä ilmestyi juuri uusi kirja, mutta en ole siitä nyt kiinnostunut.)

Myös muslimit ja ortodoksit tarvitsevat reformaatiota

Haluan kuitenkin lisätä kaksi näkökulmaa, jotka Nilüfer Gölen teoksessa ovat liian vähällä huomiolla. Mielestäni uskontojen rooli on sosiaalisessa elämässä ja kulttuurissa nykyaikana likimain taantumuksellinen. Järkevä modernisaatio, kuten sukupuolten ja uskonnollisten ryhmien ja vähemmistöjen tasa-arvo, luova kansalaisyhteiskunta ja koulutuksen kehittäminen on mahdotonta, jos uskonnollinen ahdasmielisuus hallitsee politiikkaa ja julkista tilaa.

Tämä näkyy terävästi paitsi islamilaisissa maissa myös esimerkiksi Venäjällä. Venäjällä kirkko lienee tärkein este yhtä lailla modernin kansalaisyhteiskunnan syntymiselle kuin sukupuolten väliselle tasa-arvolle. Venäjällä tarvitaan uskontokritiikkiä ja feminismiä, mutta niiden markkinoinnista menettää vapautensa ja pahimmassa tapauksessa kenties myös henkensä. Masha Gessenin kirja ”Words Will Break Cement. The Passion of Pussy Riot” (2014) kertoo Pussy Riot -naisten kapinasta Venäjällä. (Teoksen nimi suomeksi on ”Sanat murtavat sementin”.)

Toinen näkökohtani on, että Göle vähättelee länsimaisen ihmisen henkisyyttä ja siis myös uskonnollisuutta. Hän on oikeassa siinä, että sellainen ei kuulu sovinnaisen tavan julkiseen tilaan. Uskonnollisuus ja henkisyys on silti olemassa. 1800-luku saattoi olla valistuksen ja maallistumisen aika, mutta 1900-luvulla on syntynyt satoja uusia henkisiä ja uskonnollisia tai uususkonnollisia liikkeitä. Göle keskittyy julkiseen tilaan, ja kun länsimaissa henkiset liikkeet ja uskonto ovat sivussa ja yksityisyydessä, mielikuva länsimaisuudesta on ylenmäärin rationaalinen ja ylimaallistunut.

Selvää on, ja kantani on, että naistenkin tulee nousta johtoon. En ole uskonnollinen. En silti pahastu muiden uskonnollisuudesta, jos se ei määrää elämääni. Ahdasmielisyys suuntaan tai toiseen ei ole toistaan parempi.

Siten olen, yllätys-yllätys, aidosti eurooppalainen ja länsimaalainen ja tässä mielessä maallistunut. Perin vanhanaikaisesti olen silti sitä mieltä, että hyvyys ja henkisen kehityksen tavoittelu sekä sellaiseen liittyvät arvot ovat yhteiskuntaelämän harvoja kestäviä perustuksia.