Nykyaikaa hallitsee turhamainen, joskus jopa vähä-älyinen sensitiivisyyden
muoti. Se tarkoittaa halua loukkaantua, halua kokea vääryyttä ja itsepintaista tahallista
tapaa ymmärtää toisen puhe ja tarkoitus väärin.
Sillä tavalla tehdään asiasta kuin asiasta suuri numero.
Sillä tavalla puolustetaan omaa ehdotonta oikeaoppisuutta ja siihen sidottua omaa
identiteettiä. Identiteettiä hallitsevat ja muokkaavat rajat, joilla oman minän
yksilöllisyys tahdotaan määritellä. Identiteettiä ei etsitä avoimuudesta eikä
maailman moninaisuudesta. Henkinen kasvu, joka on kulttuurin vuosituhantisia teemoja,
ei ole enää edes käsitteenä tuttu.
Sensitiivisyyden muotia selittää äärimmilleen paisunut itsekäs
yltiöindividualismi. Yltiöindividualismi vaatii oman elämän sääntöjä
ehdottomiksi.
Aikoinaan yksilönvapaudella ja liberalismilla ymmärrettiin täsmälleen
päinvastaista. Se tarkoitti tilan antamista vieraalle, erilaiselle. Se
tarkoitti erimielisyyksien hyväksymistä ja parhaillaan jopa erimielisyyksien
ymmärtämistä.
Äkkiväärä sensitiivisyys ja yltiöindividualismi ovat tehneet
länsimaista mahdottomia hallita. Oikeat, todelliset uudistukset ovat
mahdottomia. Sen sijaan velaksi eläminen kuvaa itsekkään, turhamaisen ihmisen pyyteitä.
Valtioiden velkaisilla budjeteilla rahoitetaan keskiluokkaista elämäntapaa,
joka ei ole kestävä enempää taloudellisesti kuin ympäristönkään kannalta eikä
se ole sosiaalisesti oikeudenmukainen.
Hitauden ja hiljaisuuden
eduista
Kaikki vilkkuu ja piipittää, ja kaiken pitää näkyä. Mitään
ei tarvitse osata eikä olla, sillä liian monet ovata kadottamassa halua punnita
sitä, mitä tiedetään, osataan ja mitä todella on. Se, että siltä näyttää, riittää
liian monille.
Sivistys ja tieto ovat vaikeita asioita. Ne edellyttävät
kärsivällisyyttä ja sitkeää mieltä. Ne edellyttävät kirjojen lukemista, ja ne
edellyttävät kuuntelemista, keskustelua ja uteliaisuuteen pohjautuvaa väittelyä.
Muodot voivat vaihdella, joskin olen likimain varma, että televisio-ohjelma ”Sohvaperunat”
(YLE), jossa katsotaan, kun ihmiset katsovat television viihdeohjelmia, auttaa perin
vähän.
Sivistykselle hitaus ja hiljaisuus ovat elämäntapa ja elämän
laatua. Mutta voiko hiljaisuutta puolustaa olemalla hiljaa?
Ilman tietoa ei ole minkäänlaista sivistystä. Totuus voi
olla suhteellinen, mutta se ei tarkoita, että se olisi mielivaltainen ja että
mikä tahansa asia olisi tosi tai perusteltu väite. Muodikkaat, kaiken suhteellisuutta
korostavat hokemat ovat älyllistä laiskuutta. Tällainen älyllinen laiskuus on
totuuden jälkeiseksi ajaksi kutsutun ilmiön tärkeimpiä syitä. Maailma ei ole
mielipiteidemme mukainen.
Tietomme ja ymmärryksemme on kuitenkin rajallista. Siksi ihanteet
ovat tärkeitä. Ihanteet ja niiden mukaiset tavat korjaavat sitä puutetta, minkä
epätäydellinen tieto jättää osaksemme.
Sivistyksen haaste
Eurooppalaisen ihmisen vuosisataisia arvoja on ollut
sivistys. Jo jonkun vuosisadan on haluttu katsoa, että sivistys kuuluu kaikille.
Saavutukset eivät aina ole olleet erityisen ansiokkaita, mutta tällainen lähtökohtakin
on maailman imperiumien ja kulttuurien joukossa harvinainen. Sivistys tarkoittaa
monia asioita.
Ensinnäkin se tarkoittaa sitä, että ihmisen on oltava
kohtaloaan suurempi. Ei ole sopivaa antaa periksi turhamaisille tai jopa
alhaisille motiiveilleen, jotta voisi perustella huonon käytöksensä ja väärät
ratkaisunsa.
Niinpä myös käytöstavat, toisen kunnioittaminen, heikomman
puolustaminen ja ylipäänsä ihmisyyden kunnioittaminen ovat tärkeimpiä arvoja. ”Idea
on mittaamaton, toteutus rajallinen.” (Lainauksen esitetään olevan vuonna 1886
kuolleelta saksalaiselta historioitsijalta L. von Rankelta.) Se tarkoittaa,
että ihanteilla on merkitystä silloinkin, kun toteutus on rajallinen.
Myös ikivanhoista magian opeista, uskonnoista ja
eurooppalaisen valistusajan ihanteista voi edelleen ottaa oppia. Noituuden
pelko vaati, että alhaisimmallekin oli annettava arvonsa, koska muutoin hän
saattaisi kostaa noituudella. Niin ikään uskonnot ovat opettaneet – tosin esimerkissään
melko lailla epäonnistuneina – että lähimmäistä, joihin ihmisyydessään kaikki
kuuluvat, on autettava.
Nykyään tällaiset kannustimet puuttuvat. Rikoslakia lukuun
ottamatta ei ole mekanismeja eikä pidäkkeitä, joilla hillitä itsekkyyttä ja ahneutta.
Ahneudesta ja välinpitämättömyydestä kanssaihmisen hätää kohtaan voidaan tehdä
jopa palkittava hyve ja ansio.
Mistä tulisi se henkisen kasvun polttoaine, joka vahvistaa inhimillisyyttä,
henkisyyden kasvua ja sivistynyttä kanssakäymisestä? Kas, siinä kysymys.
Huomautan, että käytän sanaa henkisyys, koska ”hengellisyys” on yleiskielessä
merkinnyt etupäässä kristillistä uskonnollisuutta.
Huutavan ääni
korvessa
Maailma on täynnä hienoja asioita. Maailmasta löytyy
ystävyyttä, tieteitä, taiteita, työtä ja elinkeinoja, harrastuksia ja
kaikenlaista kiinnostavaa tekemistä. Maailmalta löytyy myös kaunista
hiljaisuutta ja levollisuutta.
Olen paatunut idealisti. Elämästä on opittava nauttimaan,
vaikka maailma ei ole täydellinen. Elämä on taitolaji. Yhtä lailla elämästä on
kannettava vastuunsa. Myös itsestään huolehtiminen on vastuun kantoa, sillä muutoin
ei voi auttaa niitä, jotka apua oikeasti tarvitsevat.
Olen seurannut maailmaa melko hiljaa ja sivusta. Teen tässä nyt
käänteen. Ehkä se ei pelasta ketään eikä mitään, ja ehkä monet tärkeimmät
ajatukseni on jo mainittu kotisivuillani.
Kuitenkin siltä varalta, että saatan jotakuta innostaa
asioiden tutkimisessa ja myös siksi, että tällaisella opettajan mielellä sellainen
innostuksen luominen tuntuu tärkeältäkin, tulen vastaisuudessa ottamaan enemmän
kantaa erilaisiin asioihin. Niihin kuuluvat monet hyvin ristiriitaiset ja
kiistanalaiset asiat.
Se, riittääkö ymmärrykseni ja tietoni sellaiseen, on tietysti aina lukijan punninnassa. Tuskin kirjoitan useinkaan. Kirjoittamiseen menee aikaa. Niinpä kirjoitan harvakseltaan mutta säännöllisesti. Katson tarpeettomaksikin ottaa kantaa joka asiaan. Silti siirryn puolustamaan hiljaisuutta, hitautta ja levollisuutta korottamalla ääntäni.
Kuinka paradoksaalista se onkaan!